07.06.2010 17:39

Ysärivampyyrit eivät kimaltele

Egmont on poiminut julkaisuohjelmaansa Raatelijat-sarjakuvan, mahdollisesti vietelläkseen 2010-luvun vampyyrizeitgeistin lumoamia lukijoita. Tarinassa newyorkilainen etsivä Vicky Lenore tutkii murhasarjaa, jossa uhrit löytyvät apokalyptisten viestien keskeltä verestä tyhjennettyinä. Syyllisiä ovat vampyyrisisarukset, jotka harventavat kaupunkia hallitsevaa vampyyrisalaliittoa. Salaisuuksia penkovan ja siten osapuolten väliin juuttuvan Lenoren henki on pian vaarassa.

On vaikea löytää myyttistä arkkityyppiä, joka olisi vuonna 2010 loppuunkalutumpi kuin vampyyri. Viimeistään 90-luvulla Anne Rice -henkiset kauniit kuolemattomat olivat osa läntisen maailman popkulttuuritajuntaa ja 2000-luvulla joukkoon ovat liittyneet Buffyn, Houkutuksen ja True Bloodin kivat ensirakastajavampyyrit. Vampyyrimyytti on imetty kuiviin, muuttunut hampaattomaksi, seivästetty hengiltä tai valitse oma kehno kielikuvasi. Myyttien pedot ovat muuttuneet 200-vuotiaksi unelmapoikaystäviksi.

Toisaalta, vampyyrit eivät ole lähemmin tarkasteltuna koskaan olleet erityisen pelottavia. Myönnetään, että verenhimoinen ihmispeto on kiehtova ajatus, joka puhuttelee kollektiivisia seksuaalisuuteen ja kuolevaisuuteen liittyviä pelkojamme. Siltikin, olio joka räjähtää auringonvalossa, ei voi tulla taloon kutsumatta, ei voi ylittää virtaavaa vettä, pelkää kirkkoja ja joita tapetaan puutikuilla tökkimällä ei varsinaisesti ole pelottava hirviö, enemminkin pahoista neurooseista kärsivä syvän meren meduusa.

Tässä mielessä alun perin yhdeksänkymmenluvun lopulla ilmestynyt Raatelijat on suorastaan retro. Sen verenimijät ovat vaarallisia tappajia ilman ironian häivääkään. Se ottaa itsensä hirvittävän vakavasti ja sellaisena se on yhtä naurettava kuin mitkä tahansa 2000-luvun tarinat kimaltelevista vampyyreistä.

Raatelijoiden ongelmat ovat yleisiä euroviihdesarjakuvalle. Tuntuu, että sen hahmot on kirjoittanut joku joka ei ole koskaan tavannut ihmistä ja tarinan punonut joku, joka ei ole koskaan lukenut ainuttakaan dekkaria. Hahmot ovat kavalkadi kliseitä: päähenkilö on stereotyyppinen kovapintainen kyttä ja vampyyrit melodramaattisia patsastelijoita, jotka pönöttävät yrmeinä ja lausahtelevat kryptisesti elleivät teurasta ihmisiä fetissiasuissa. Sivuhahmoina tai vampyyrinruokana nähdään hämmästyttäviä karikatyyrejä, muistettavimpina blaxsploitaatioleffoista karanneet sutenöörit ja sivukaupalla ruoasta höpöttävä paksu italialaismuori. Hyvän fiktion hahmot ovat tunnistettavia, mutta Raatelijoiden hahmot tuntuvat karanneen toisista, paremmista tarinoista ja menettäneen kaikki ulottuvuutensa pakomatkallaan.

 

Belgialaisen Jean Dufauxin kirjoittaman tarinan keskeinen mysteerijuoni on vastaavasti umpikliseinen. Sen keskiössä on salaliitto, jonka jäsenet eivät tunnu varsinaisesti tekevän mitään muuta kuin tuijottavan ikkunoista synkkinä. Hahmojen motiiveista ei 56 sivun aikana paljastu käytännössä mitään ja kaiken lisäksi sankarittarellakin on epämääräinen, salainen menneisyytensä johon lopussa viitataan. Raatelijat esittää kysymyksiä, joihin se ei halua antaa vastauksia eikä lukijakaan lopulta niitä halua.

Onneksi silmänruokaa sentään tarjoillaan. Italialainen Enrico Marini maalaa kauniita kaupunkimaisemia, kauniita ihmisiä sekä hurmeisia toimintakohtauksia ja kuljettaa tarinaa esimerkillisesti. Raatelijoiden ansiot jäävät juurikin pinnallisiksi.
Kokonaisuus on ollut vanhentunut jo syntyessään. On outoa ajatella, että Raatelijat on kirjoitettu 90-luvun lopulla, jolloin postmodernismi oli jo Salaisten kansioiden ja muiden genrekonventioita pyörittävien teosten myötä tullut osaksi kauhu- ja tieteisfiktiota. Jo ilmestymisaikanaan Raatelijat jäi popkulttuurin juna-asemalle odottamaan ilman että kukaan kertoi postmodernismin junan lähteneen jo vuosikausia sitten.

Otto Sinisalo

Enrico Marini, Jean Dufaux: Raatelijat
(56 s., kovakantinen, Egmont kustannus)
http://www.egmontkustannus.fi/default.asp?id=7542