27.11.2008 12:37

Yksiulotteisia pyssymiehiä ja kaikkivoipia hirviöitä

Usein kauhutarinoissa lukijaa pyydetään samastumaan altavastaajiin ja toivomaan heidän selviävän tarinan koettelemuksista. Toisinaan kuitenkin päähenkilöt ovat niin yksiulotteisen tympeitä tai hirviöt vastaavasti niin paljon kiinnostavampia, että lukija päätyy toivomaan päähenkilöiden kohtaavan verisen lopun mahdollisimman pian. Olemme kaikki nähneet ainakin yhden sellaisen kauhuelokuvan, joka suorastaan vaatii katsojaa kirkumaan TV-ruudulla tai leffakankaalla harhaileville ääliölle: luojan tähden, kuolkaa jo ja lopettakaa aikani haaskaaminen. Kaksi uutta kauhusarjakuvatarinaa kärsii vastaavista ongelmista.

Aivan liian pitkä kotimatka

Stephen Kingin tarinoihin perustuva Musta torni 2: Pitkä kotimatka on suoraa jatkoa aiemmin tänä vuonna ilmestyneelle Revolverimiehen alku -albumille. Ja kun kirjoitan “suoraa jatkoa”, tarkoitan todella suoraa: tarina alkaa ainoastaan joitain tunteja edellisen albumin tapahtumien jälkeen. Pyssymies Roland pakenee tovereineen taka-ajajiaan Keski-Maailman läpi. Roland juuttuu mystiselle tripille taikaesineen sisään samalla, kun tämän aseveljet ammuskelevat perässä ratsastavia roistoja ja mutanttieläimiä. Deus Ex Machina pelastaa Rolandin ja tarina päättyy kuin seinään törmäävä rekka-auto.

Ensimmäisen Musta torni -sarjakuvan ongelmat näyttäytyvät jatko-osassa moninkertaisina. Yksikään hahmoista ei ole vielä onnistunut kehittämään persoonallisuutta ja heistä on mahdotonta välittää, vaikka tarina suorastaan anoo, että lukija niin tekisi. Eivätkä nämä olkimiehet edes suostu kuolemaan: sääli kyllä sarjakuva ei ole vuorovaikutteinen media ja hahmot eivät ammu itseään vaikka kuinka niin toivoisin.

Jae Leen kuvitus on edelleen paikoin kaunista, mutta juuri ilman dynamiikkaa: poseeraavia kuvia on läiskitty peräkkäin ilman, että syntyy tarvetta siirtää katsettaan kuvasta seuraavaan. Fantasiakertomuksissa on olennaista, että lukija pystyy sisäistämään tarinan maailman, mutta Leen kuvissa taustoja ei juuri ole, vain silueteiksi pelkistetyt hahmot harhailevat eri värisessä usvassa. En ole lukenut romaaneja, mutta jos Musta torni -maailma koostuu tietämättäni huoneista täynnä savukoneita, olen valmis hyväksymään Leen kuvitusratkaisun.

Ja mikä pahinta, Pitkä kotiinpaluu ei oikeastaan kerro yhtään mistään. Jos jostakin, se kertoo siitä, kuinka paljon sarjakuvasovituksen hahmotellut Robin Furth pitää Stephen Kingin romaaneista. Peter Davidin kirjoittama selittelevä dialogi on pahimmillaan vaivaannuttavan koukeroista ja tönkköä. Musta torni -sarjakuvat ovat kaunisteltua, ison budjetin fanifiktiota.

 

Lordi tulee ja tappaa ja tappaa

Verensinen on jo kolmas sarjakuva-albumi, joka laajentaa Lordi-yhtyeen ympärille sepitettyä mytologiaa. Rokkaava peikkodemoni kätyreineen esiintyy albumissa kahdessa tarinassa, joissa Lordi edistää maailmavalloitussuunnitelmiaan. Toisessa sikariportaan paholaismaagi saa ansionsa mukaan. Toisessa hirviöt tunkeutuvat salaiseen tutkimuslaitokseen Lapissa ja repivät kappaleiksi suomalaisen erikoisyksikön sotilaita.

Kokonaisuudesta jää hätäinen vaikutelma. Vaikuttaa siltä, että tarinoiden viimeinen hionta on jäänyt tekemättä. Oireina tästä ovat tarinoiden nopeasti silmiin pistävät epäjohdonmukaisuudet. Dystooppisessa tulevaisuudessa Lordin rikkaat viholliset syöttävät monsterin alaisille pahaa-aavistamattomia köyhiä: symbolista ja nokkelaa, mutta tarina ei vaivaudu koskaan kertomaan miksi näin tehdään. Toisessa tarinassa eversti muuttuu kenraaliksi sivun vaihtuessa. Selkeä virhe vai maailman nopein ylennys?

Myös Lordi-sarjakuva on tavallaan fanifiktiota, mutta ainakin se on rehellistä sellaista. Albumin tekijäkaarti tuntuu olevan aidosti innoissaan Lordi-hahmoista. Innostus ei kuitenkaan suoraan tartu lukijaan: tekijät paljastavat väläyksiä Mr. Lordin sepittämästä Lordi-mytologiasta, mutta itse tarinat jäävät köykäisiksi kauhupaloiksi.

Lordi-sarjakuvien ongelmallisin elementti on nimihahmo itse: Lordi on tarinoiden protagonisti, joka on milloin tiedon, milloin taikaesineiden perässä. Lukijan tulisi siis kannustaa Lordia, vaikka sopassa uikin inhimillisiä näkökulmahenkilöitä. Ihmiset ovat kuitenkin seinäpaperia hirviöiden verikekkereille, eikä lukijaa harmita, vaikka Lordi kätyreineen tekevätkin heistä vääjäämättä silppua. Kaikkivoipa hirviö ei tunnu olevan moksiskaan riippumatta siitä, minkälaisia vastuksia tämä kohtaa vaan vetäisee milloin minkäkin taikakonstin hihastaan ja voittaa. Varsinaista jännitettä ei siten synny, vaikka jälkimmäisen tarinan ihmishahmot on hahmoteltu niin hyvin, että lukija väkisinkin kiinnostuu heidän kohtalostaan, ainakin hieman .

 

Käteen jää siis tarinoiden verisen kauhun visuaalinen viehätys. Jouko Nuora tuntuu seuraavan kauhumaestro Richard Corbenin jalanjälkiä ja tekeekin sen paikoin mallikkaasti. Nuoran ongelmana ovat ruuhkaiset ruudut ja ahtaat sivujaot, jotka pahimmillaan vievät energiaa tarinasta. Mr. Kivelän kuvittamassa tarinassa kerronta on puolestaan miellyttävän väljää. Muutenkin Kivelä on löytö: hän tavoittaa yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta kevyesti satirisoivan kertomuksen hengen käyttämällä tehokkaasti lannistavia harmaan sävyjä.

Otto Sinisalo

Lordi 3 - Verensininen

8,80 euroa

Arktinen Banaani 2008

Musta torni 2: Pitkä kotimatka

24,90 euroa

Egmont kustannus 2008