24.03.2009 17:02

Villimpi Pohjola, pikkuväen Asterix ja tuntematon Poika

Kolmas Tampere Kuplii -sarjakuvatapahtuma on jo oven takana. Nopeasti merkittävyydeltään ja yleisömäärältään Helsingin Sarjakuvafestivaalien kintereille noussut tapahtuma tarjoaa sarjakuvakulttuuria laidasta laitaan. Luvassa on jälleen Sarjakuva-Finlandian julkistusta, paneeleja, cosplay-kisaa ja uusien sarjakuva-albumien julkkarointia. Kuvataiteen ystävillä iästä riippumatta on tapahtuman yhteydessä mahdollisuus tutustua maksutta muutamaan oivaan taidenäyttelyynkin.

Lastenkulttuurikeskus Rulla tarjoilee festivaalin kunniaksi lukuharrastustaan aloitteleville suunnatun näyttelyn Kautta Teutateksen! - Asterixin maailma. Asterix-albumeja on näytillä 33 kielellä, mutta pikkuväkeä kiinnostanee näyttelyn interaktiivisempi osuus tietäjän mökkeineen. Salin seiniltä löytyy katsaus Asterixin toistuviin teemoihin hykerryttävän tarkasti valittuine kuvitusnäytteineen.

Varoituksen sanana mainittakoon, että näyttely todellakin on suunnattu perheen pienimmille, eli aikuisemmalle harrastajalle se ei ahaa-elämyksiä tarjoile. Asterix on ollut monelle nykyiselle sarjakuvan harrastajalle Tintin ohella ensimmäinen kosketus Disney-vetoisia tuotteita huomattavasti kunnianhimoisempaan ja tekijävetoisempaan eurosarjakuvaan, joten toivottavasti näyttely koukuttaa jälleen uuden sukupolven viihtymään René Goscinnyn ja Albert Uderzon luomusten parissa. Pakollinen rasti siis muksujen kanssa Kupliville.

Unohdettu työn sankari

Jos eläisimme sivistyneemmässä valtiossa, niin tämänkin artikkelin lukija tietäisi ainakin kymmenen ihmistä, jotka tietäisivät nimen Eijo ”Poika” Vesanto. Ja kahdella heistä olisi kyseisen herran tuotantoa kattavasti esittelevä komea kahvipöytäkirja kirjahyllyssäkin! Nyt niitä tuttuja on todennäköisesti nolla ja ohut näyttelyesite on vasta tulossa. Poika Vesanto (1908-1950) oli kuvittajien ja sarjakuvataiteilijoiden aatelia aikana, jolloin käyttökuvitusta ei niin arvostettu. Tekemistensä suhteen vaatimaton mies ei aikoinaan suostunut haastateltavaksi. Siinä ainoaksi jääneessä vakavassa yrityksessä herra ei suostunut puhumaan itsestään tai töistään.

Media-alan silloinen moniosaaja ei siis myynyt itseään suurelle yleisölle, mutta töitään hän sai silti kaupaksi laajalla haitarilla. Mm. Suomen Kuvalehdelle hän teki kuvituksia ja sarjakuvia, Otavalle ja muutamalle muulle kustantamolle kirjojen kansia ja sota-aikana propagandaa rintamalta. Vesantoa pidetään nyt yhtenä aikakautensa parhaista suomalaisista kuvittajista ja sarjakuvataiteilijoista, mutta turhan vaatimattomuuden voi unohtaa ja puhua maailmanluokan osaajasta.

Tekijän Tarzan-visiot, westernien kannet ja dekkaritunnelmoinnit ovat samalla viivalla kenen tahansa legendan tai nykyartistin kanssa. Saattoipa herra pistää paremmaksikin, sillä Vesanto piirsi kirjojen kannet teksteineen valmiiksi lopulliseen kokoonsa. Saattaisi jäädä nykytaiteilijoilta tekemättä ilman kuvankäsittelyohjelmien apua.

Näyttelyä kasannut Timo Kokkila myöntääkin kärsineensä runsaudenpulasta, kun näyttelyyn valittiin mahdollisimman kattavaa kattausta Vesannon tuotannosta. Kirjankansiakin kun on vähintään 200, ja niistä suurin osa ansaitsee paikkansa valossa. Niistä suurin osa on poikien seikkailukertomuksiin tehtyjä, joten populaarikulttuurin aarreaitta on kasassa. Vesannon kansitaide on iätöntä. Sarjakuvatuotantoa ajan hammas on hieman järsinyt, mutta sekin näkyy enemmän käsikirjoittamisen kuin kuvittamisen tasossa ja hengessä.

Rupriikin Taiderakennuksen jälkeen näyttelyn riisutumpi versio lähtee kiertämään mediamuseoita ja kirjastoja ympäri maan, joten jos näyttely sattuu kävelymatkan päähän, niin siitä vain silmäkarkkia hakemaan. Sen jälkeen sähköpostia Otavalle, että jalokivet jakoon! Kuplivien ei siis kannata ohittaa TR1:n parvea. Käyttökuvan mestarin jälki saattoi olla aikalaisilleen liian amerikkalaista ja viihteellistä, mutta nykyisin populaarikin voi olla taidetta. Silmiä aukova ja tutustumisen jälkeen harmillisen suppea näyttely. Esimerkiksi rintamalla tehdyt sotakuvitukset jäivät Sotamuseon arkistoon budjetin pienuuden takia.

Melkein kolkyt ja risat arktisella hysterialla?

Käyttösarjakuva on yksi termi, jolla voisi kuvailla kotimaisten sanomalehtien sarjakuvia, mutta sarjakuvan ei tarvitse olla pliisu pysyäkseen ison päivälehden sivuilla. Tästä todistaa vaikkapa JP Ahosen Villimpi Pohjola, joka on koristanut Aamulehden ja Lapin Kansan Hetki-liitteen sivuja nyt kahden kokoelmallisen verran.

Strippisarjakuvalta haetaan aivan ensimmäisenä vitsikkyyttä, joten siinä mielessä Villimpi pohjola on outo lintu. Se on enemminkin myhäilevä. Se pitää korttinsa piilossa ja ässänsä hihassa, mutta lukijan keskittyessä sarja paljastaa korttinsa. JP Ahonen ei siis alleviivaa huumoriaan. Ylimääräistä hupia tarjoilee vanha kikka piilotella sarjan nimeä mitä erilaisimpiin paikkoihin, joten niidenkin bongailussa on oma hupinsa.

Sarjan ensimmäistä osaa vertasin Frendeihin, mutta nyt mieleen tulee enneminkin brittikomedia Paritellen, joka myöskin on kaveripiirin sisäisestä dynamiikasta käyttövoimansa hakevaa nokkelaa komediaa, mutta monta astetta Frendejä seksikkäämpänä ja kokeilevampana. Uskaliaampiakaan teemoja tai fantasiavetoja ei väistellä. Katsojan älyyn uskalletaan luottaa.

Sokeripaloja konsolipelaajille

Ahonen uskaltaa myös rikkoa strippisarjakuvan konventioita ja aihevalintoja. Strippi saattaakin olla pätkä sen hahmojen käymään chattikeskustelua. Kerran sarjan hahmot vedetään Riekuksi ja Raikuksi. Useampikin strippi vaatii kunnolla auetakseen konsolipelien tuntemusta. Villimpi Pohjola ei siis ole sitä kaikista turvallisinta ja ilmeisintä sanomalehtisarjakuvaa.

Albumimittaa Villimpi Pohjola ei kuitenkaan nikottelematta kestä. Hahmojen pyöriminen liiankin tiukasti gradun viivyttelyn, seurustelun ja vonkaamisen Bermudan kolmiossa ei toimi isona annoksena. Ahonen tietää ongelman ja lupailee tulevaisuudessa pidempiä tarinakokonaisuuksia ja jopa hahmovetoisempia albumeita. Koska Ahosen sulavaa viivaa ja harvinaisen tyylitajuista väripalettia on aina ilo ihailla, niin tervehdimme uutista ilolla. Ja täysin junnaamatonta strippisarjakuvaahan ei ylipäätään ole olemassa.

Ainakin Villimpi Pohjola 2:n kannet kannattaa ihailla läpi kaupan hyllyllä sisäkansia myöten. Ne kertovat tarinan, jota voi pitää hyvinkin fingerporilaisena.

Albumin julkistamistilaisuus pidetään lauantaina 28.3. klo 13. Werstaan konferenssisalissa. Reitti sinne selviää Tampere Kupliin kotisivuilta. Eläkeläisten Korkeajännityksen Humppaa tai kuole julkistaminen aikaisemmin samana päivänä lienee myös todistamisen arvoinen performanssi!