03.12.2009 12:10

Varmat valinnat ja villit hevoset

Sarjakuvavuosi 2009 ei kalpene menneiden vuosien rinnalla. Helmiä ja mielenkiintoisia erikoisuuksia on riittänyt kirjakauppojen hyllyjä rikastuttamaan. Niistä sopii valita pukin konttiin varmoja valintoja ja eksentrisiä ihmeellisyyksiä moneen makuun.

Kaunis syöksykierre

Arktinen Banaani vastaa eräästä käännössarjakuvapuolen kirkkaimmasta kulttuuriteosta vuonna 2009. José Luis Bocquetin käsikirjoittama ja Catherine Mullerin taiteilema Kiki - Montparnassen kuningatar on niitä teoksia, joilla sarjakuvaromaanin olemassaolon voi todistaa paksukalloisimmallekin epäilijälle. Alice ”Kiki” Prinin elämäkerta vie lukijansa vuosisadan alkupuoliskon Pariisin taideseurapiireihin seuraamaan erästä oman aikakautensa Johanna Tukiaista, jonka nousu vaatimattomista lähtökohdista huipputaiteilijoiden muusaksi, malliksi, laulajattareksi ja kuvataiteilijaksi on täynnä syöksykierteitä ja kurvatappelua.

Tekijöille kaikki kunnia hienon aiheen bongaamisesta. Toteutus on tehty aikaa ja vaivaa säästelemättä. Harvassa sarjakuvassa on useamman sivun lähdeluetteloa tai pariakymmentä sivua henkilöesittelyjä. Esittelyille on vankat perusteet, sillä Man Rayn ja Picasson kaltaisten kaikille tuttujen nimien lisäksi teos vilisee nimiä, jotka eivät välttämättä nykylukijalle ole tuttuja: Moise Kisling, Tsuguharu Fujita, Tristan Tzara... Teoksessa on niin hengästyttävä määrä sivuhenkilöitä, että esittelyistä todellakin on korvaamaton apu lukukokemukselle.

Myös teoksen sivumäärä on hengästyttävä, eikä dialogissakaan säästellä. Kiki ei siis ole yhdellä kertaa luettava albumi, vaan nimenomaan romaani, jonka ahmiminen kerralla puuduttaa lukijan tehokkaasti. Sopivissa annoksissa nautittuna teos vie lukijansa yhtä aikaa pyörryttävän elinvoimaisen ja itsetuhoisen naisen ristiriitaisen elämän keskelle, jossa pienet ja suuret rakkaudet vaikuttavat lomittain, eivätkä laittomat päihdeaineetkaan jää vieriksi, kun elämästä otetaan kaikki irti.

Kirsi Kinnusen käännös on nautinnollista luettavaa. Käytetty fontti saattaa vaatia hetken totuttelun, mutta sopii kuitenkin kokonaisuuteen. Mustavalkoinen grafiikka on eurooppalaisen sarjakuvan rentoa tätä päivää. Viitteet maineikkaisiin teoksiin jätetään onneksi viitteiksi, eikä Catherin Muller toisinna niitä lukukokemusta rikkovilla tavoilla. Lämmintä ja viisasta sarjakuvaa vaativimmallekin taiteen ystävälle.

Catel & Bocquet: Kiki - Montparnassen kuningatar

Arktinen Banaani 2009, 416 s, 36 €

Avaruusoopperan alkusoitto

Suomea sivistyneemmissä osissa Eurooppaa scifi-sarjakuvalla on oma vankka jalansijansa. Onneksi näille raukoille rajoille saadaan genren kirkkaimpiin helmiin kuuluva Sillage, joka dekkarikissa Blacksadin tavoin edustaa kauneinta mahdollista eurooppalaista viihdesarjakuvaa.

Sillage-sarjan ensimmäinen albumi on pikaisesti vilkaistuna kliseisintä mahdollista ranskalaista scifi-sarjakuvaa, eli pääosassa häärää vähäpukeinen misu, joka kohtaa monenlaista isoa örkkimörkkiä, jotka toimivat tekijöiden enemmän tai vähemmän viihteellisen poliittisen kommentaarin äänitorvina. Jean David Morvan ja Philippe Buchet lataavat luomuksensa kuitenkin sellaisella määrällä itsetietoista parodiaa, että Sillage nousee osiensa summaa voimakkaammaksi kokonaisuudeksi. Ekologinen sanoma ja poliittinen kommentaari on vain sivujuonne, kun viidakkotyttö repäistään juuriltaan osaksi avaruusoopperaa. Kun esirippu lopussa repeää, niin päähenkilön kauhun maustaa lukijan into tulevasta. Tämähän on vasta alkua!

Elokuvan puolella viihteellisemmässä scifissä ei ole aikoihin tapahtunut mitään näin päräyttävää. Ja sitten kun tapahtuu, niin se saattaa olla Sillagen elokuvasovitus. Sitä ei kannata odottaa, vaan Sillagen kyytiin kannattaa hypätä nyt. Kymmenen vuotta jälkijunassa, jos tuijottaa alkuperäistä ilmestymisvuotta, mutta silti.

Morvan & Buchet: Sillage - Tulta ja tuhkaa

Egmont Kustannus 2009, 48 s., 14,90 €

Aku Ankka - virkeä eläkeläinen

Suomen kaltaisessa ankkafaneilla kyllästetyssä maassa Aku Ankan syntymäpäivä ei luonnollisesti jää huomiotta. Aku Ankan juhlakirja juhlistaa 75-vuotiasta ärhäkkää sisupussia ja ammattiepäonnistujaa asiantuntevasti kunnioittaen. Aku Ankan tekijät olivat pitkään lukijoille tuntemattomia suuruuksia, ja tätä menneisyyden virhettä korjaa osaltaan tämäkin juhlakirja tekijälähtöisellä otteellaan.

Itse juhlakalu esitellään Timo Ronkaisen asiantuntemusta huokuvassa esipuheessa, joka käy läpi Akun matkan lyhytanimaation sivuosasta kansainvälisin voimin toteutetuksi sarjakuvasankariksi. Juhlakirjaan päätyneet sarjat todistavat aikajanallaan ja tyylilajeillaan Akun hahmon universaalia toimivuutta; Al Taliaferron puolen sivun vitsistripeistä vanhin on vuodelta 1938, Kari Korhosen pitkä seikkailu vuodelta 2005.

Juhlakirjaan valitut tekijät ovat Akun nykylukijoille pääosin tuttuakin tutumpia. Carl Barks, Tony Strobl, Al Hubbard, Giorgio Cazazzo, Daniel Branca, Vicar, Don Rosa, ja William Horn ovat sarjakuvan ammattilaisia, eli Aku on aina oma tunnistettava itsensä, vaikka kuvittajat ja kirjoittajat vaihtuvat. Fanin kannalta olennaisinta tämän julkaisun kannalta lienee kuitenkin se mukava tosiasia, että suurin osa kirjan sarjoista on ennen julkaisemattomia tai aikaisemmin lyhennettyinä julkaistuja tarinoita. Vain suomalaisten suurimmilta suosikeilta, eli Barksilta, Rosalta ja Korhoselta on ainoastaan aikaisemmin nähtyä materiaalia tarjolla.

Osa sarjoista on jäänyt hyllylle syystäkin, eli ne ovat Aku Ankan puitteissa peruskauraa, eli ne eivät räjäytä pankkia, mutta eivät aiheuta pettymystäkään. Juhlakirjan painavinta antia ovatkin tekijäesittelyt, joissa käydään tekijöiden vaiheet läpi kehdosta hautaan ankkaduunariutta korostaen. Huipputekijät ovat luonnollisesti pyrkineet jättämään jälkensä Ankkalinnan hahmokaartiin, joten esittelyiden avulla lukija voi bongata useammankin suosikkihahmonsa sukujuuret, vaikka Aku pääosassa onkin.

Takuuvarma lahjakirja ankkamaanikolle siinäkin mielessä, että tuhti hinta todistaa lahjan antajan arvostavan lahjan saajaa aikuisten oikeasti. Toisin sanoen lapselle en tätä antaisi.

Riku Perälä & Mika Äärilä (toim.): Aku Ankan juhlakirja

Sanoma Magazines 2009, 224 s. 59 €

Sherlock Holmes jää kiinni

Joskus kustannuspäätöksiä joutuu ihmettelemään päänsä puhki.

Sherlock Holmes: Oikeudenkäynti kuuluu tähän kategoriaan. Toisen käsikirjoittajan kuuluisalla isällä lienee osansa asiaan. Leah Moore nimittäin on sarjakuvakäsikirjoittajista sen kaikista kuuluisimman, Alan Mooren, tytär. Toisena käsikirjoittajana on häärinyt Leahin aviomies, joten pedigree on siis kunnossa. Taiteesta vastaa Aaron Campbell, jonka John Cassadayta ja Richard Corbenia yhdistelevässä jäljessä on miellyttävän kolmiulotteinen tunnelma ja menneen maailman henki.

Mikä sitten on vialla? Tarinaltaan ja toteutukseltaan Oikeudenkäynti on kuin BBC:n neliosainen laatusarja, jota katsoo kolmannen osan puoleen väliin innolla, mutta sitten motivaatio jatkaa katsomiskokemusta lopahtaa täysin. Jälki on ammattimaista ja hyvin ehtyä, mutta loppuviimeksi on aivan sama mitä tarinan henkilöille tapahtuu. Paperinuket törmäilevät periodikulisseissa, mutta jännitystä ei synny edes vahingossa.

Ja jos tarinan ytimessä on Sherlock Holmes ja lukitun huoneen mysteeri, niin trillerin pitäisi laittaa kädet hikoilemaan ja pulssi tikittämään. Sivujuonena ihmetellään saksalaiseen aatelismieheen kohdistuvaa attentaatin uhkaa, mutta latteamman kliseistä viritystä saa hakea. Voihan tietysti olla, että tämä kaikki on vain introa multiparhaudelle, mutta skeptisyys voittaa.

Teknisestä toteutuksesta muutama risu Egmont Kustannukselle. Alunperin rumat kannet on riisuttu alkuperäistäkin rumempaa kuosiin. Harkittu värimaailma toistaa viktoriaanisen Englannin televisiostakin tutuinta värimaailmaa, mutta suomijulkaisun tumma ja huokoinen paperilaatu vetää sen aivan tukkoon; jos mustakin on harmaata, niin murretut sävyt eivät niin sanotusti pääse loistamaan. Risujen paljoudesta huolimatta teosta uskaltaa silti suositella intohimoisille Sherlock Holmesin ystäville. Konservatiivista toimintasarjakuvaa aikuiseen makuun.

Moore, Reppion & Campbell: Sherlock Holmes - Oikeudenkäynti

Egmont Kustannus 2009, 112 s., 10,95 €

Telepaattinen karhugorilla ja Kalevalan Korkeajännitys

Zum Teufel taitaa olla tämän maan sympaattisin sarjakuvakustantamo. Se antaa mahdollisuuden tekijöille, joita kaupalliset kustantamot juoksevat kiljuen pakoon. Tohtori P.A. Manninen on yksi näistä tekijöistä. Kapteeni Kuolion ja Teräsliljan isä näyttää nyt kyntensä fantasiasarjakuvan tekijänä. Tuloksena ei kuitenkaan ole korkealentoista kiiltokuvafantasiaa, vaan viikinkiajan brutaaliutta korostavaa raakaa realismia telepaattisilla karhugorilloilla ryyditettynä.

Laaja lukeneisuus ja historiaan kohdistuva harrastuneisuus näkyy ja kuuluu Ellen Helldorissa. Kannattaakin lukea kommenttiraita albumin lopusta ennen varsinaisesta sarjakuvasta nauttimista. Alun perin Tähtivaeltajassa jatkosarjana julkaistu tarina ansaitsee laajennetun ja korjaillun toisen tulemisensa, sillä berserkkejä vilisevää rautakautista toimintasarjakuvaa ilman turhaa tilpehööriä ei koskaan ole tarpeeksi. Ellen Helldor on vanhan hyvän ajan toimintaviihdettä, jonka henki on haettu saagoista ja keskiaikaisista murhaballadeista. Karhugorilloista huolimatta myös ajankuvaa on sorvattu autenttiseen suuntaan, eli tekijä on kunnioittanut kuvatun aikakauden rakennusteknistä osaamista pidättäytymällä fantasialinnojen rakentelusta. Tässä sarjakuvassa linnat ovat matalia ja eletyn näköisiä, eikä aseiden kokoakaan ole liioiteltu.

Koska Ellen Helldor julkaistaan osana Mannisen koottuja teoksia, niin albumia lihotetaan ilahduttavasti Kalevalan Korkeajännityksellä, joka kuvaa Sammon ryöstön korkkareista tutussa formaatissa. Lisäksi mukana on myöskin Kalevalan inspiroima tajunnanvirtaisempi Musta joki, jossa näkyy eurooppalaisen tekotaiteellisemman äärilaidan fantasiasarjakuvan vaikutus. Kuriositeetitkin kuuluvat koottuihin teoksiin.

Toivottavasta Ellen Helldor löytää lukijansa. Mannisen sarjakuvallinen ilmaisu kun ei ole sitä kaupallisinta mahdollista. Pintakiillon puutteesta huolimatta Ellen Helldor on ajatuksella ja sydämellä tehtyä sarjakuvaa, joka ei lukijaansa aliarvioi. Ajoittain Mannista voisi jopa syyttää lukijoiden yliarvioimisesta, sillä huolellinen taustatyö ja historialliset viittaukset jäävät monelta piiloon ilman ylimääräistä taustoitusta.

P.A. Manninen: Ellen Helldor

Zum Teufel 2009, 96 s., 12 €

Undergroundimpaa ilmaisua ei siis pidä säikähtää sarjakuvamarkkinoillakaan. Karun ulkokuoren alla saattaa sykkiä akateeminen sydän. Toisaalta perieurooppalaista taidesarjakuvaa umpimielisenä itsetärkeilynä pitävät saattavat yllättyä Kikin ilkamoivan hengen siirtymisestä mustavalkoisen sarjakuvamammutin sivuille. Ja hyvää avaruusoopperaahan ei viihteenä voita mikään, mistä todistaa jo Tähtien sodankin vankkumaton suosia

Janne Suominen