12.11.2009 11:51

Suuren Kurpitsan hyvä sato

Sarjakuvalla ja populaarimusiikilla on paljon yhteistä. Molemmissa taiteenlajeissa suuret kustantajat ja isot tähdet nappaavat suurimman osan näkyvyydestä, mutta niiden varjosta löytyy runsas ja riippumaton aluskasvillisuus, joka tarjoaa vaihtoehtoja ylikansalliselle hapatukselle. Riippumattoman suomalaisen sarjakuvakustantamisen pikkujättiläinen on pienlehtenä kolmekymmentä vuotta sitten aloittanut Suuri Kurpitsa, jonka tuotteisiin tutustumatta on mahdotonta leveillä sivistyneellä suomalaisella sarjakuvamaulla.

Suuren Kurpitsan kustannuspäällikkönä häärii Pauli Kallio, joka on Suomen ainoa ammattimainen sarjakuvakäsikirjoittaja. Sarjakuvia herra kustantaa yksinkertaisella periaatteella, eli painokoneisiin päätyvät albumit, joista kustantaja itse pitää ja joiden voi ajatella myyvän muutama sata kappaletta. Lukijoiden ja suuren yleisön onneksi Kallion sarjakuvamaku suosii hyvin tehtyä sarjakuvaa, jossa käsikirjoitus ja taide palvelevat kokonaisuutta, eivätkä toimi taidoistaan hurmaantuneiden tekijöiden itsekorostuksena. Suuri Kurpitsa keskittyy siis peruslaadukkaaseen sarjakuvaan, joka ei aliarvioi lukijaansa, mutta omaa myös viihdearvoja.

Suuren Kurpitsan vuotuinen sato vaihtelee pääjehun oikkujen mukaisesti, mutta kolmesta viiteen albumia on keskiarvo. Tämä vuosi on ollut erityisen hedelmällinen, sillä uuden Joakim Pirisen lisäksi myös maestro-Kalliolta on tarjolla tuhdisti materiaalia. Kallion osuudessa musiikki ja sarjakuva lyövät iloisesti kättä, sillä herran enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisissa tarinoissa punkista alkanut löytöretki länsimaisen ja afrikkalaisen rytmimusiikin syövereihin toimii menovetenä ja ydinmehuna useammassakin sarjakuvallisessa seikkailussa.

Garage-sarjakuvaa?

Kevyenä, mutta asenteeltaan räyhäkkäänä introna Suuren Kurpitsan vuoden 2009 antimiin toimikoon Ville Pirisen Yhesti yhes paikas. Herran pikkualppari tykittää sarjakuvaa samalla asenteella kuin bändinsä (mm. Steel Mammoth, Black Audio, Digitaalimiehet) rockia. Viistosti älykästä ja primitiivistä kolistelua, jossa leikkimieltä ei säästellä ja vakavaksi heittäydytään salakavalasti ja yllättäen. Pikkualbumi keskittyy urbaani/agraarilegendoihin, joissa saunasolmu päättyy nolosti ja kylähullun tahaton huudahdus vie syntyjen syvien äärelle. Loppukevennyksenä Pirinen opettaa lukijansa rokkaamaan.

Yhesti yhes paikas onnistuu olemaan enemmän kuin osiensa summa, sillä albumi on kuin vajaa puoli tuntia horjuvaa ja sen takia ihan parasta autotallirokkia. Rento hyväntuulisuus tarttuu kuin häkä, mutta blues-juurien mukanaan tuoma tummempi fiilis pulpahtaa pintaan juuri oikeissa kohdin. Vanhan kenttämestarin sanoin: ”Hyvä pojat.”

Homman nimi on punk

Ratsian Lontoon skidit raikasi suomalaisessa maalaiskomediasarjassakin, mutta varsin voimakkaan jäljen Ratsia jätti myös Nivalan ensimmäiseen punkkariin, Pauli Kallioon. Pauli Kallion kirjoittama ja Kyky Ahosen kuvittaman Maalaispunkin päiväkirja on Kallion vanhojen ja uusien muistelojen ja runsaan haastattelumateriaalin ympärille kasattu yhdistelmä sarjakuvitettua elämäkertaa, musiikkihistoriaa ja pienkustanne-estetiikkaa.

Lopputulemana on yksi vuoden kulttuuriteoista, sillä Pauli Kallio jos kuka osaa pukea musadiggarin kasvuvuodet ja jälkiviisaudet sanoiksi, ja valita niille oikean kuvittajan, eli tässä tapauksessa Kyky Ahosen, jonka enemmän rujo kuin kaunis sarjakuvailmaisu sopii kuvaamaan naiivia intoa ja omaehtoista tekemistä.

Maalaispunkin päiväkirja onkiin painoarvoltaan enemmän kulttuurihistoriallinen kuin sarjakuvallinen. Vaihtoehtoisemman musiikin parissa kasvaneille ja alan uusille intomielille teos toimii nostalgiamoottorina ja hengennostattajana. Jos tämä sarjakuva ei saa lukijaansa levykaupan vinyylihyllylle, niin ei sitä ihmeenä voi pitää, mutta kummallisena kuitenkin.

Historiallinen piirtäjäkavalkadi

Maalaispunkin päiväkirjaa helpommin lähestyttävän katsauksen Suuren Kurpitsan primus motorin sielunmaisemaan tarjoaa kokoelma Sarjakuvanovellit 1984-2009.

Pitää olla aika urhea painotuotteiden väistelijä, jos ei ole koskaan onnistunut lukaisemaan yhtään Kallion käsikirjoittamaa sarjakuvastrippiä (Onnen lahjat, Sekametsä, Kramppeja ja nyrjähdyksiä), mutta tämän kokoelman keskiössä ovat siis pidemmät ja vakavammat sarjakuvaviritelmät. Kun kirjoittajana on yksi tämän maan merkittävimmistä käsikirjoittajista ja -kustantajista, niin piirtäjien listakin on suomalaisen sarjakuvakentän ”kuka kukin on” -osastoa: JP Ahonen, Kaltsu Kallio, Kivi Larmola, Timppa Mäkelä, Christer Nuutinen, Johanna Rojola, Tiitu Takalo, Sami Toivonen...

Runsaudenpulaa on siis luvassa. Novellien järjestystä pähkäillessä on taatusti mennyt muutama tovi, mutta lapsuutta käsittelevistä novelleista on hyvä aloittaa. Jatkossa järjestys on vapaampi, mutta esimerkiksi täysin tuulesta temmatut jutut on eroteltu tosipohjaisista. Lopusta löytyy vielä taustoitusta kullekin tarinalle. Pakollista luettavaa varsinkin itsekin kirjoittaville.

Teos toimii kokonaisuutena yksittäisiä osia paremmin. Kallion suosimat teemat ja niiden käsittelytapojen muutokset ovat luonnollisesti selkeämmin esillä, kun tuotannon suuret linjat saa eteensä yhdellä kertaa. Novelleista on vaikea suositella yksittäisiä huippuja, sillä ne jakautunevat enemmän lukijan piirtäjämaun perusteella kuin muuten. Muiden kirjoittaman proosan pohjalta sovitetut sarjakuvat ovat ne heikoimmat lenkit.

Tappele kuin tyttö!

Tiitu Takalo alkaa pikkuhiljaa lunastaa harteillaan lepäileviä odotuksia ja ottaa pari askelta kohti suomalaisen sarjakuva eturiviä albumillaan Tuuli ja myrsky. Sivumäärä on jo lähellä sarjakuvaromaanin mittaa, mutta itse en vielä ottaisi kyseistä termihirviötä käyttöön. Tuuli ja myrsky työstää tekijän aikaisemmista töistä tuttuja teemoja, mutta aikaisempaa kypsemmällä otteella. Näkökulmien spektri laajenee vihdoinkin, eikä feministinen paatos varasta päähuomiota itse tarinalta.

Aihe on ikävän ajankohtainen ja yksi vaietuimmista ja vaikeimmista inhimillisen kanssakäymisen saralla: seksuaalinen väkivalta, eli raiskaus. Tuuli ja myrsky esittää kyseisen rikoksen arkisimmillaan. Tekijä on kaveripiirissä suosittu ihan tavallinen poika, jonka rikos satuttaa vain uhreja ja näiden uskottuja. Tämänkään teoksen sankarittaret eivät siis halua syystä tai toisesta turvautua viranomaisiin. He ottavat oikeuden omiin käsiinsä, mutta Tiitu Takalo ei kuitenkaan kirjoita sarjakuvaansa kostofantasiaksi, vaan tarjoaa vaihtoehtoista toimintamallia. Ihmistä ei yksinkertaisesti oteta väkisin, ja jos sen sanoman perille menemiseen on käytettävä nyrkkejä, niin sekin järjestyy.

Ja alleviivataan tässä nyt erikseen, että tässä albumissa väkivalta ei viihdytä, vaan ahdistaa. Itsepuolustustaitojen harjoittelun tuoma voimaannuttava tunne tuodaan kyllä hienosti esille.

Tiitu tekee sarjakuvaa vereslihaisella punk-asenteella, mutta visuaalinen jälki uppoaa todennäköisesti vaativimpaankin valtavirtamakuun. Kuvataiteilijan koulutus näkyy välineen täydellisenä hallintana. Hahmojen luojana Takalo on mainio. Tyypit erottaa toisistaan ja ilmeet puhuvat enemmän kuin sen tuhat sanaa. Jos se allekirjoittaneesta olisi kiinni, niin tämä olisi pakollista luettavaa yläasteella.

Tiitulta on tosin lupa odottaa parempaakin. Tuuli ja myrsky on vielä sinänsä syystäkin pamfletinomainen, mutta Tiitu tuntuu pysyttelevän yhä omalla turva-alueellaan. Jälki on kuitenkin hienoa, vaikka kaasupoljinta säästelläänkin vielä. Seuraavaa albumia jää odottamaan innolla. Tiitun taiteeseen on aina mukava uppoutua.

Värikästä huumoria

Suuren Kurpitsan sadon värikkäin tapaus on järjestyksessä toinen Onnen lahjat-kokoelma. Kallion kässäröimä ja Kati Kovácsin taiteilema strippisarjakuva hakee huumorinsa suomalaisesta boheemielämästä, joka säännöllisesti törmäilee vähemmän boheemiin elämään.

Onnen lahjojen tärkeimmät hahmot ovat vihainen nuori taideaineilijatar Piitu ja elämäntapatyötön Mauri. Sivuhenkilöiden katras on sen verran runsas, että satunnaisempi lukija todellakin hyötyy sisäkansiin painetuista henkilöesittelyistä. Kokoelman sarjakuvat ovat koristaneet useamman hyvinkin erilaisen julkaisun sivuja. Onnen lahjoille ovat kodin tarjonneet Kumppani, Lukufiilis, Juomanlaskija ja Ilta-Sanomat, ja eritoten Juomanlaskijassa julkaistut sarjat on helppo bongata. Niissä Suomessa sitkeästi sorsittu olutkulttuuri saa ansaitsemaansa näkyvyyttä.

Aikuiseen makuun ja ajattelevalle ihmiselle tuunattua osaavaa ja ajattomasti ajankohtaista strippisarjakuvaa ei ole koskaan liikaa ja Onnen lahjat on oikein mainio oman alansa edustaja. Sarjan palkkasoturimainen luonne näkyy välillä, mutta se ei syö liikaa tehoja. Ja varsinkin Mauri on aivan killeri hahmo! Käsikirjoittaja-Kallio on selkeästi nautiskellut ajattelevan ihmisen Turhapuron rakentelusta. Oman arvonsa tunteva renttu on aina valmis kyykyttämään nuorempia besserwissereitä iän ja ylipainon suomalla varmuudella.

Sokeri-Sakarin isä irrottelee runsaasti

Sokeriksi pohjalle säästyi Joakim Pirisen tuorein teos Kalmasen herrasväen aviopulmat, joka ei olekaan helpoin mahdollinen suositeltava. Pirinen kun on edennyt Sokeri-Sakarin komediallisesta rellestyksestä huomattavasti syvemmille vesille. Pirinen ei väistele nykytaidettakaan leikitellessään sarjakuvalla. Kun väline on suvereenisti hallussa, niin mustalla ja valkoisella voi tehdä mitä huvittaa.

Joakim Piristä huvittaa purkaa keski-ikäisen miehen traumoja mustan komedia keinoin. Herra on kuin Woody Allenin ja Tim Burtonin risteytys, jonka idin peikot saavat jatkuvasti uusia hahmoja lyhyissä sarjakuvailotulituksissa. Jotkut möröt esittäytyvät vain kerran, toiset jäävät kummittelemaan. Alter egojakin on montaa sorttia.

Kun elokuvavertaus on käytetty, niin siirrytään musiikkiin. Helpoin ja tunnetuin vertauskohta lienee Tom Waits, jonka romuluinen tumma ilmaisu toiminee myös Pirisen tumman visioinnin taustametelinä aivan hyvin, mutta lähimpänä vertailukohtana pidän Scott Walkerin viimeisimpiä levyjä. Vanha mestari tekee neron osaamisella ja holtittomalla budjetilla umpimielistä taidemusiikkia ensisijaisesti oman luomitarpeensa tyydyttämiseksi. Tyyppi voisi pyyhkiä Leonard Cohenilla lattioita ja tehdä äijäromantiikkaa laajaan makuun, mutta tekee mieluummin juuri niin kuin itseä lystää. Kunnioitettavaa.

Kunnioitettava suoritus on myös Kalmasen herrasväen aviopulmat. Räiskähtelevää ja vimmaista, mutta myös melankolista sarjakuvaa. Mustassa huumorissa ja kuolemanpelossa rypeminen kevennetään hetkessä oman lapsen kirjoittamalla Hämähäkkimies-tarinalla.

Mestarismiehen työtä, mutta vaikea suositella elämän ensimmäiseksi sarjakuvaksi, sen verran tuhdista paketista kuitenkin on kyse. Pirinen kattaa muhkean annoksen taidesarjakuvaa, jota voi tehdä vain tyyppi, jolla ei ole valitsemallaan saralla mitään todisteltavaa.

Suuren Kurpitsan vuoden 2009 kattauksesta löytyy siis jokaiselle jotain. Korjaan: löytyy jokaiselle murrosiän ohittaneelle jotain. Lapsia kiinnostavaa sarjakuvaa ei tähän settiin mahdu. Ehkäpä ensi vuonna...?

Janne Suominen

Kyky Ahonen & Pauli Kallio: Maalaispunkin päiväkirja

Suuri Kurpitsa 2009, 172 s., 17 €

Pauli Kallio, eri piirtäjiä: Sarjakuvanovellit 1984-2009

Suuri Kurpitsa 2009, 188 s., 17 €

Kati Kovács & Pauli Kallio: Onnen lahjat 2 - Tappele kuin mies

Joakim Pirinen: Kalmasen herrasväen aviopulmat

Suuri Kurpitsa 2009, 172 s., 22 €

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas

Suuri Kurpitsa 2009, 40 s., 5 €

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Suuri Kurpitsa 2009, 80 s., 12 €

www.suurikurpitsa.fi