23.06.2010 14:13

Paljon hupia arjesta

Yleensä sarjakuvien avulla paetaan harmaata arkea, mutta arkiset kommellukset ja ihmissuhdesähellykset tarjoavat hedelmällisen työmaan osaaville sarjakuvanikkareille. Kevään kotimaisissa sarjakuvissa inspiraatiota on haettu mm. mummon rakkaustarinasta ja kaverien eteen tupsahtaneista eriskummallisista persoonista.

Vuoden 2009 veikeimpiä sarjakuvajulkaisuja oli Ville Pirisen Yhesti yhes paikas. Teos saa ainakin allekirjoittaneen kaipaaman jatkonsa loogisesti nimetyn Yhesti yhes toises paikas -minialpparin muodossa. Jo aloitustarina onnettomuusherkästä jumppamaikasta naurattaa vedet silmistä. Toinen tarina juoposta opettajasta puolestaan pistää miettimään, että onko tragedialle nauraminen soveliasta.

Kunniaa kylähulluille

Koska Ville Pirisen lyhyet sarjakuvalastut perustuvat vähintäänkin tutun tutuilta kuultuihin tositarinoihin, niin kolmannen tarinan päähenkilö onkin sitten allekirjoittaneellekin tuttu tapaus. Löyhyttelijä kertoo täysin pihalla olevasta rokkikrääsäkauppiaasta, jonka putiikissa mikä tahansa tuote saattoi olla moottorhediä ja avaimenperä leveä nahkaranneke. Velmu sarjakuva velmusta hiipparista.

Kolmatta albumia jää odottelemaan vesi kiellellä. Osa Pirisen lyhäreistä toimisi myös elokuvamuodossakin. Varsinkin liikunnanopettajan slapstick toimisi elävänäkin kuvana, mutta onko Vesa Vierikko jo liian vanha pääosaan? Tommi Korpela saattaisi toimia myös. Kunhan vain maskeeraaja muistaa mietaa-parran. Tarinat eivät ainakaan lopu kesken, sillä kaikkihan meistä tietävät ainakin yhden omituisen sukulaisen tai paikallisen ihmesäätäjän. Onneksi jotkut meistä kertovat heistä eteenpäin Pirisen kaltaiselle elastisesti venkoilevan sarjakuvahuumori-ilmaisun osaajalle.

 

Riipaiseva ja kaunis

Pirisen rokkaavasta ja räiskähtelevästä tyylistä siirrymme hillitympiin sävyihin ja surullisempiin tunnelmiin. Reetta Nieminen on päässyt debyyttialbumillaan maamme johtavan ihmissuhdesarjakuvittajan, eli Pauli Kallion (Kramppeja ja nyrjähdyksiä) luotsaaman Suuren Kurpitsan siipien alle. Lempi ja rakkaus kertoo tekijän mummon rakkaudesta Väinöön, joka kestää kaikki mahdolliset kohtalon tielle heittämät kolhut.

Albumin alku varoittaa lukijaa tulevasta. Elämän ja ihmisen särkyminen tuodaan pienen tytön koettelemusten kautta lähelle lukijaa. Päähenkilölle alkaa toivoa parempaa, mutta onni tuntuu väistelevän Lempiä lapsuudesta aikuisuuteen. Hauskana ja osaavasti käytetty kerrontateknisenä ratkaisuna toimii kylän akkojen juorurinki, joka kommentoi tapahtumia kreikkalaisten tragedioiden kuorojen tapaan.

Visuaalisesti Lempi ja rakkaus on hillitty ja varman päälle pelaava, joka tavallaan on ihastuttavaa nykyisessä sarjakuvakentässä, jossa joko esitellään osaamista liiankin kanssa tai sitten tehdään mahdollisimman luonnosmaista jälkeä. Kirkas ja harkittu ilmaisu tukee tarinan elämämakuisuutta ja rakentaa mummon tarinalle arvokkaat kulissit. Värimaailman murrettu vanhanaikaisuus auttaa osaltaan lukijaa hahmottamaan tapahtumien pitkää aikajanaa. Jos Aapo Rapin Meti oli mielestäsi liian värikäs ja burleski, niin tämä teon on sinulle. Kansainvälinen laatudraama, joka aukeaa missä tahansa.

 

Salarakkauden suolainen arki

Viimeiseksi säästyi tällä kertaa se kaikista arkisimman tarinan sisältävä teos, joka kuitenkin on näistä kolmesta puhtaimmin fiktiivinen. Zum Teufelin kustantama kovakantinen pikkualbumi astelee Suuren Kurpitsan reviirille, eli vaikutteita on haettu Pauli Kallion mestaroimasta kirpeästä ja melankolisesta ihmissuhdehuumorista. Meininki on tosin pari astetta räävimpää ja hiomattomampaa, eivätkä Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen vielä hätyyttele Pauli Kallion ja tämän piirtäjäkaartin metrilukuja hankautuvien parisuhteiden syväleikkaajina.

144 kertaa on kuuteen kohtaukseen jaettu episodimainen kertomus salarakastamisen vaikeudesta. Päähenkilöt yrittävät ylläpitää seksisuhdetta kavereilta salassa ja ilman suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Tavoitteeseen ylletään vain osittain.

Urbaani tragikomedia jättää hieman varman päälle pelatun jälkimaun. Tarina on hiukan itsestään selvän oloinen (suomeksi: liian tuttu), eikä kasva osiensa summaa suurempiin mittoihin. Lyhyisiin kohtauksiin keskittynyt kerrontatekniikka on taloudellinen, mutta tiivistäminen olisi saattanut silti tehdä hyvää. Tai sitten laajentaminen, eli ne kovasti vältellyt kaverit olisivat saattaneet ristivalaista pääparin säätöjä lukijaa koukuttavasti. Nyt pariskunta jää ehkä hiukan liian etäiseksi herättääkseen samastumisen tunnetta suuntaan tai toiseen, mikä syö sydänsurujen tehoja.

Saman tekijätiimin Munabomberia tai Reetta Laitisen Päiväkuvitelmia-sarjakuvablogia lukeneet saattavat jopa pettyä teoksen hillittyyn otteeseen, mitä seksitouhujen kuvaamiseen tulee, mutta valinta on viisas. Aikuisempi ja vähemmän underground, vaikka kustantaja onkin uuden ja vanhan undergroundin etulinjaa tässä maassa. Ehkä 144 kertaa on todellakin tehty Suuri Kurpitsa mielessä. Teos toimisi myös näytelmänä tai televisioteatterina, joten tästä tykätäkseen ei tarvitse olla sarjakuvafriikki. Helppoa aikuistensarjakuvaa.

 

Janne Suominen

 

Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas
Suuri Kurpitsa 2010, 48 s., 6 €

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
Suuri Kurpitsa 2010, 56 s., 15 €

Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen: 144 kertaa
Zum Teufel 2010, 48 s., 13 €