22.12.2009 13:30

Pahkasian kauneimmat kuvasarjat

Suomalaisen painetun huumorin kulttiarvoltaan suurin julkaisu on ilman muuta Pahkasika, jonka perinne elää ja hengittää, vaikka emolehti on painunut manan majoille. Tästä todistavat kokoelmakirjatkin, joista tuoreimman on kasannut Eppu Normaalin henkilökunta. Monille Pahkasikojen kestävintä antia olivat sarjakuvat, kuten Hemmo Paskiainen, Pahkeinen ja Miihkali.

Sarjakuvapuolella osa Pahkasian perimää on nykyisin hyvinkin salonkikelpoista. Pertti Jarlan Fingerpori koristaa Hesaria ja Timo Kokkilan Peräsmiehen poika Koululaista. Hemmo Paskiainen porskuttaa edelleen albumimuodossa. Monille Pahkasian tärkeimmät sarjat olivat kuitenkin Heikki-Pekka ”Heinari” Miettisen Miihkali ja Pahkeinen. Miihkalin 70-luvun kasvatuksellisia lastenkirjoja. Kaikki Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjoja lukeneet tietävät mistä on kyse, joten kyseistä lapsivalistusta tahkonneet saivat ja saavat tästä kapinaöljyä rattaisiinsa.

Potalta peruskouluun

Ensimmäisissä stripeissä lastenkirjamaisuutta korostetaan tekstityksen tavutuksella, joka tekijän ja lukijan vaivaa säästävistä syistä jätettiin suosiolla pois hyvinkin pian. Samalla sarjan henkilökatras ja tematiikka lavenee vinhasti. Huumori haetaan lapsen maailman törmäyksistä aikuiseen maailmaan ja etenkin lapsiin kohdistuvaa kaksinaismoralismia ruoditaan hilpeästi. Suvaitsemattomien tarjoamassa suvaitsevaisuuskasvatuksessa on aukkoja ja niin edelleen. Navan alta haetaan runsaasti huumoria, mutta kun parodian kohteena ovat sisäsiisteyttä ja seksikasvatuksen perusteita saarnaavat opukset, niin pieneltä määrältä eritteitä on mahdoton välttyä.

Teemut ja Sanna aika on piessyt pahasti, mutta Miihkali toimii edelleenkin. Kasvatusmetodit kehittyvät ja niin kehittyy trendejä peesaten lapsille suunnattu graafinen ilmaisukin mutta hyvä huumori on ikuista. Samoin on perusasioissa pysyttelevä mustavalkoinen sarjakuvataide. Miihkali ei siis ole graafisesti vaikea luettava. Vaikka huumori olisi kuvallista, niin sarjakuvan tehokeinoilla ei Miihkalissa leikitä.

 

Enemmän yläpäätä

Pahkeinen onkin sitten toista maata. Isonenäinen baskeripää syntyi myymättömän mainostilan täytemateriaaliksi, mutta joskus rennosti ja puolivahingossa tekemällä syntyy kestävääkin herkkua.

Pahkeista voisi verrata primitiiviseen bluesiin tai Tom Waitsin tyyliseen romuluiseen jazziin. Se on rujon hauskasti kolistelevaa huumorisarjakuvaa, jossa päähenkilö kokee kovia ja koiratkin juopottelevat. Miihkaliin verrattuna huumori on monta astetta ”aikuisempaa” ja sarjakuvan keinoillakin leikitellään harkiten. Älykkösarjakuvaksi Pahkeista ei kuitenkaan voi haukkua, sillä sen huumorista isokin osa on slapstickia, eikä esimerkiksi kulttuuristen viitteiden bongausta pakoteta harrastamaan. Toki lukijan täytyy olla sisällä Pahkeisen maailmassa tajutakseen toistoon perustuvat vitsit, esimerkiksi lintujen taipumuksen käyttää Pahkeisen baskeria toilettinaan. Tekijän omin sanoin: ”Pyrin näyttämään, kuinka turhan mutkallinen, hienosteleva tai muodinmukainen ajattelu kohdistuu omaan mahdottomuuteensa.”

Aamulehteen sarjakuvista runsaasti kirjoittanut Johanna Vehkoo on kirjoittanut sekä Pahkeiseen että Miihkaliin asiantuntevat esipuheet. Ne kannattaa lukaista läpi ennen itse teoksiin uppoutumista.

 

Armas varastaa valokeilan

Jos Jaska Jokusen hukuttaisi huonoon spiidiin, lysergiseen happoon ja arktiseen hysteriaan, niin seurauksena voisi olla jotain Hemmo Paskiaisen kaltaista. Tai tässä tapauksessa Armas Paskiaisen, sillä kymmenennessä Hemmo Paskiainen-albumissa Hemmon isä Armas mekastaa pääosassa.

Armas venyy ja paukkuukin moneksi, sillä opuksessa hän esiintyy mm. ötökkänä, natsinmetsästäjänä, alkoholistina, invalidina ja luolamiehenä. Ari ja Vesa Koskela ovat siis antaneet mielikuvituksensa lentää, ja seurauksena on rehevän karnevalistista tykitystä, jossa uho ja huumori yhdistyvät keski-ikäisen miehen ahdistuksen kuvaksi.

Hemmo Paskiaisen alkupää ja kymmenes albumi ovat melkein eri planeetoilta, mutta kehityskaarta voi pitää luonnollisena. Koulupoikahuumorista on edetty aikuisuuden hysteriaan, mutta rääviydestä ja riettaudesta ei ole tingitty. Koskeloiden jälkeä ja henkeä on houkuttelevaa verrata Joakim Piriseen, mutta Hemmo Paskiainen jää kuitenkin esimerkiksi Sokeri-Sakaria huomattavasti kevyemmäksi viihteeksi. Ramopunk on kaikesta huolimatta tälle albumille parasta taustamusiikkia.

 

Pertti Jarla joulumielipuolena

Heikki-Pekka Miettisen Pahkeisen voi helpostikin laskea Fingerporin vaikuttimiin. Heinarille ominaisen salaviisauden sijaan Fingerporissa tosin keskitytään nokkelaniiloiluun. Pertti Jarlakin aloitteli strippihumoristin uraansa Pahkasiassa. Vuosina 1991-2000 Pahkiksessa ilmestyneet stripit asettuvat nyt uudemman tuotannon rinnalle Pikku-Fingerporeista, joista kolmas on ajankohtaan sopivasti Pikkujoulu-Fingerpori alaotsikolla Kinkkuja ja kiusauksia. Jarlan sarjojen lisäksi minialppareista löytyy myös mm. Tosiasioiden maailmaa, Ilobillereitä ja Pupuankkaa, joista kenties viimeisenä mainittu on hieman väärässä seurassa.

Pikku Fingerporien helmenä sioille toimivat pitkät tarinat, joissa pääsemme tutustumaan Fingerporiin ja Fingerporilaisiin perus-strippejä syvällisemmin. Ja mikäs lukijan on tutustuessa, koska Jarlan kaupunkihirviö on täynnä lystikkäitä yksityiskohtia. Tässä numerossa yksityiskohtiin paneutuminen palkitaan, sillä mantelina puurossa on keskiaukeaman Fingerporin joulutähti, jota pelaamalla tylsinkin pikkujoulu muuttunee patoutuneiden turhaumien räjähdykseksi. Taattua Jarlaa siis tarjolla. Tämän paketin lukee itselleen joulusaduksi ensikin vuonna.

 

Janne Suominen

Heikki-Pekka Miettinen: Miihkali
Zum Teufel 2009, 96 s., 20 €

Heikki-Pekka Miettinen: Pahkeinen
Zum Teufel 2009, 96 s., 20 €

Ave Koskela: Hemmo Paskiainen 10 - ArmasSpecialSpecial
Zum Teufe 2009, 64 s., 15 €

Pikkujoulu-Figerpori - Kinkkuja ja kiusauksia
Arktinen Banaani 2009, 48 s., 9 €