25.06.2008 16:56

Elias Lönnrot ja Kapteeni Kuolio – kesän kovimmat sarjakuvasankarit?

Kuluva vuosi on sarjakuvapalkintojen ja niiden laukaisemien, jopa Hesarin sivuille päätyneiden, alan keskustelujen ansiosta ollut yksi kaikkien aikojen suomalaisista sarjakuvavuosista. Sarjakuva on saamassa kauan kaipaamansa arvostuksen ja näkyvyyden nousua sekä viihteenä että taiteena, mikä heijastuu myös kirjakauppojen ja lehtipisteiden hyllyillä ilahduttavana kattauksena kiehtovaa ja kummallistakin sarjakuvaa.

Outo isä, oudompi poika

Käännössarjakuvan puolella tämän vuoden kriitikkojen lemmikki on ollut flaamilaisen Olivier Schrauwenin Poika kulta, joka on toteutettu suomeksi kahden kunnianhimoisen pienkustantajan, Huuda Huudan ja Kreegah Bundolon yhteisin hartiavoimin. Yhteistyö ei ole mennyt hukkaan, sillä suurikokoinen, kovakantinen ja tarkkaan valitulle paperille painettu albumi on yksityiskohtiaan myöten siliteltävän kaunis jo pelkkänä esineenä. Se toimii siis vaikkapa kulttuurikodin kahvipöytäkirjana, mutta sisältö ei silti ole pintakoreilua, vaan menee ennemminkin vaikeilun puolelle.

Sarjakuvansa ulkoisen tyylin Schrauwen on lainannut Windsor McCaylta ja wanhahtavaa tyyliä korostetaan painojäljellä ja paperivalinnalla. Käyttöliittymä on siis vanhanaikainen, mutta sisältö on tätä päivää. Albumin ytimenä on öykkärimäisen isän ja tämän omituisen fallisen kääpiöpojan suhde, joka saa surrealismilla ja monitulkintaisuudella silatun käsittelyn.

Jotenkin Poika kulta tuo mieleen David Lynchin visioiman Bertie Woosterin ja Jeevesin seikkailun, jossa joutilaisuus muuttuu painajaiseksi ja aikuistumisen ja lapsena olemisen välinen raja on hämärretty riippuvuuksien ja voimasuhteiden leikiksi. Luonto tarjoaa vapauttavan väkivaltaisen purkauksen ennen vanhuuden peikon astumista kuvaan mukaan.

Visuaalisesti upea sarjakuva haasteita pelkäämättömään makuun. Poika kulta kirjahyllyssä on mainio tapaa liputtaa omaavansa hyvän maun ja kulturellin sielun.

Paheellista elämöintiä suomalaisuuden ytimessä

Kotimaisen sarjakuvan ehdoton ykköslyöjä vuonna 2008 on Ville Ranta, joka tällä kertaa ansaitsisi kohua osaksensa Kajaani-sarjakuvaromaanin taiteellisten ansioiden ja toteutuksen ansiota. Elämäkerrallista aineistoa hyödyntävä Elias Lönnrotin varhaista keski-ikää sarjakuvittava teos kuuluu historiografisen fiktion genreen, eli todellisuus ja tarinaniskeminen kietoutuvat toisiinsa teoksen ehdoilla totuuden ollessa toissijaista.

Kaikkein kovaäänisimmässä suomalaisessa ”taidekeskustelussa” tämä asia tuppaa unohtumaan. Monet Katariina Lillqvistin Uralin perhosta potkineet poliitikot ja iltapäiväjournalistit voisivat tehdä itselleen palveluksen lukemalla Kajaanin jälkisanat ja niiden jälkeen ehkä jopa itse teoksen.

Ville Ranta tarjoaa tarkoin valitun viipaleen kansalliskirjailijan elämää. Lönnrotin mennyttä ja tulevaa ei selitetä, vaan päiväkirjamaisen iskevään tyyliin esitellään vastuuta hartioilleen kasaava ja ajoittain velvollisuuksiaan vastaan tempoileva lääkäri ja tilallinen, jonka oma elämä ei ota järjestyäkseen. Ihmissuhteiden aiheuttamaa painetta ja ahdistusta Lönnrot pakenee runomaille, metsiin ja naisten helmoihin, pullon henkeä unohtumatta. Rannan antama kuva Lönnrotista on siis perin inhimillinen ja ilahduttavan vapaa kirjallisen heeroksen hehkutuksesta.

Kajaani on ilahduttavan helppolukuista sarjakuvaa, vaikka esimerkiksi Jorma Uotinen saattaisi erehtyä pitämään sen ruuduttomuutta sarjakuvaa uudistavana elementtinä. Toivottavasti ruutuja sarjakuviinsa kaipaavat eivät jätä Kajaania kaupan hyllyyn, vaan nappaavat sen luettavaksi. Lähes 300-sivua konstailematonta suomalaista sarjakuvaa, joka ei kalpene proosan rinnalla, mutta pieksää suurmiehistämme tehdyt elokuvat kuuhun ja takaisin.

Erityisen plussan ansaitsee toimitustyön tehnyt Mika Lietzén. Hallittu kokonaisuus on omalta osaltaan kaverikommentaareja jämäkämmän ohjailun ansiota. Romaanikirjailijatkin hyötyvät osaavien kustannustoimittajien palautteesta, mikseivät sitten myös sarjakuvataiteilijat... Sääli, että resurssit eivät tämän maan markkinoilla moiseen toimintaan tahdo riittää. Sijoittamalla Kajaaniin voi omalta osaltaan korjata puutetta.

Maagisen maaninen arki

P.A. Mannisen luoma supersankari Kapteeni Kuolio on sen verran omalaatuinen ja hieno sarjakuvahahmo, että sille toivoisi melkeinpä kansainvälistä kulttisuosiota. Kuolio on kuitenkin sen verran kiinteä osa suomalaista sielunmaisemaa, arkkitehtuuria ja urbaania folklorea, että se tuskin avautuu näiden raukkojen rajojen ulkopuolisille.

P.A. Mannisen kikkailematon ja koruttoman taloudellinen viiva tuskin houkuttaa suurta yleisöä Suomessakaan, mutta oman kulttiyleisönsä hahmo on jo löytänyt, historiafriikeistä sarjakuvamaanikkojen kautta aitoihin ja oikeisiin höyrypäihin.

Kapteeni Kuolio on osaksi akateeminen tutkielma supersankaruuden olemuksesta ja osaksi populaarikulttuurista ilottelua, mutta jotenkin herra Manninen on sekoittanut ainekset niin, että kaikenlainen teennäisyys on tiessään ja sarjakuvissa näkyy vain halu viihdyttää ja jakaa kummallistakin perimätietoa jälkipolville.

Kapteeni Kuolio - Tampereen sankari on Zum Teufelin julkaisemien P.A. Mannisen koottujen töiden toinen osa. Se kokoaa Kuolion varhaisimmat seikkailut vuosilta 1990-2001 mukavasti taustoitetuksi paketiksi. Albumin lisämateriaaleista löytyy siis lukuvinkkejä historiallisten hahmojen ja tapahtumien lukemiseen osaksi kokonaisuutta. Typografialtaan painajaismaisten kansien ei pidä antaa hämätä, sisältö ratkaisee.

Iältään hahmo lähestyy jo täysi-ikäistä, ja kuljetut mailit näkyvät myös mittarissa. Alkuaikojen Kuolio on hieman nykyistä häijympi ja psykoottisempi, mutta hyvien puolella yhtä kaikki. Jatkuvaksi kysymysmerkiksi jää, onko Kuolio oikeasti koko Tamperetta ja koko maailmaa suojeleva supervelho, vai syvästi häiriintynyt avohoitopotilas. Allekirjoittaneelle Kuolio on sankari. Sarjakuvasankarina Kuolio on tosin hämmentävänkin elämän makuinen, sillä hahmo on rakennettu niin aidon skitsofreniseksi, että sen maanisimmat fanit ovat... no, oikeastikin todella maanisia.

Paikallishistoriaa vinhasta vinkkelistä, kummitustarinoita, kirjallisuusviittauksia, populaarikulttuuriviittauksia, underground-supersankarointia – Kapteeni Kuolio on hauskempi kuin säkillinen apinoita.