31.07.2008 15:36

Kaksi lainjakajaa: Batman ja Tex Willer

Lännensarjakuva ja supersankarisarjakuva ovat genrejä, jotka kamppailevat lukijoidensa ennakko-odotusten kanssa. Lajityyppien klassikot ovat useimmiten joko arkkityyppisiä tulkintoja hahmoista tai raflaavia uudelleenluentoja niistä. Kaksi klassikkosarjakuvaa kuuluista oikeuden puolustajista on julkaistu uudelleen kovissa kansissa. Luurankoylängön Tex Willer ja Yön ritarin paluun Batman jakavat oikeutta omilla tavoillaan.

Nostalgiapaholainen

Tex Willerin arvioiminen on vähän kuin arvioisi maitoa. Sitä on joko juonut koko elämänsä tai sitten on laktoosi-intolerantti. Italialaissyntyisellä lännensankarilla on Suomessa vannoutuneet faninsa, jotka ovat saattaneet seurata keltapaitaisen rangerin puuhia jo vuosikymmeniä. Texin 70-luvulta saakka säännöllisesti ilmestynyt lehti on edelleen suosittu ja lisäksi ilmestyy kosolti erilaisia erikoisjulkaisuja ja uusintapainoksia tyydyttämään lukijoiden nostalgiannälkää.

Ja tietynlaisesta nostalgiasta Tex Willer -faniudessa lieneekin kysymys. Tex Willer on insitituutio ja kuten insituutioiden, senkin tehtävänä on säilyä samankaltaisena vuodesta toiseen. Fanit tietävät tismalleen, mitä odottaa Tex-sarjakuvalta ja kaavasta poikkeaminen tapahtuu uskollisten lukijoiden ärtymyksen uhalla. Minkäänlaista Deadwood-henkistä länkkärigenren uudelleenkeksimistä lienee turha Tex Willeriltä odottaa. Lukijoiden odotukset eivät anna sarjakuville merkittävästi liikkumavaraa puhumattakaan siitä, että western on jo valmiiksi lajityyppi, joka turvautuu genrekonventioihinsa erityisen voimakkaasti. Muun muassa näille asenteille piikitteli Matti Hagelbergin aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Kova länsi -albumi.

Tex Willer -fanit siis tietävät mitä haluavat ja kustantajat osaavat julkaista heitä miellyttäviä sarjakuvia. Siinä välissä on Texiin vain pintapuolisesti perehtyneen kriitikon turha paukutella saluunan ovia.

On silti myönnettävä, että satunnaiselle lukijalle uusi kovakantinen Tex Willer -kirja Luurankoylänkö näyttäytyy poikkeuksellisen raikkaalta verrattuna keskivertoihin Tex-tarinoihin. Vai mitäpä sanotte länkkäristä, jonka pääpahiksena riehuu suoraan mykkäelokuvista hypännyt viiksekäs svengali, joka komentaa sekä Manalan voimia että omaa intiaaniarmeijaansa?

Jonkinlaiseksi suosikiksi muodostunut Tex Willerin arkkivihollinen Mefisto tuntuu loikanneen sankarin riesaksi aivan jostain toisesta sarjakuvasta – onpa hänellä ihka aito superroistoasukin, suurine M-kirjaimineen kaikkineen.

G. Bonellin kirjoittamassa Luurankoylängössä Mefisto johtaa hualpai-intiaaninsa kaappaamaan Texin toverit ja sankari lähtee omine intiaaniliittolaisineen pitkään takaa-ajoon autiomaan halki. Vaikka alun perin viisikymmenluvulla julkaistu sarjakuva onkin kerrottu aikakaudelle tyypillisellä jäykkyydellä ja liiallisella selittelyllä, on alkupään monipolvisessa ajojahdissa kieltämättä imua. Kuvittaja Galep onnistuu pitämään toimintakohtaukset liikkeessä ja hänen yksityiskohtainen jälkensä sitoo tapahtumat paikoin hienostikin aikaan ja paikkaan.

Oman pikantin lisänsä kokonaisuudelle tuo viisikymmenlukulainen poliittinen epäkorrektius: myrkkynuolia puhaltelevat hualpait murhataan huoletta viimeiseen mieheen sivukaupalla jatkuvassa etnisessä puhdistuksessa, jollaista ei samalla tavalla voitaisi 2000-luvun viihdesarjakuvassa kuvata. Joukkomurha on toki oman aikansa hengen mukaisesti kuvitettu sangen verettömänä.

On sääli, että tarinan jälkipuolisko hukkaa ensimmäisen näytöksen intensiivisen tunnelman. Tarinan loppunäytös on varsinainen antikliimaksi, jossa sankarit siirtyilevät ristiin rastiin paikasta toiseen ja paha saa palkkansa lähes puolivahingossa.

Tex Willeria lukemattomalle Luurankoylänkö näyttäytyy kuriositeettina, toimivana ja pikantisti vanhentuneena lännenseikkailuna, jota vaivaa vanhakantaisen sarjakuvakerronnan raskaus ja liiallinen sivumäärä: saman tarinan olisi voinut kertoa tiiviimminkin. Tex Willer -faneille Luurankoylänkö ilmeisesti edustaa yhtä sarjan parhaista kokonaisuuksista ja he viis veisaavat siitä, mitä asiaan vähemmän vihkiytyneet sarjakuvakriitikot ja muut koiranleuat sanovat.

Gothamin sheriffi

Myös toinen klassikkona pidetty sarjakuva on saanut uuden, suomenkielisen, kovakantisen laitoksen. Frank Millerin Yön ritarin paluu on monella tapaa lopullinen Batman-tarina. Kahdeksankymmenluvun puolivälissä ilmestynyt sarja määritteli hahmon uudelleen tavalla, josta sittemmin on tullut normi lähes kaikille Batman-tarinoille. Myös Christopher Nolanin myyntiennätyksiä rikkova Yön ritari -elokuva jatkaa nimensäkin puolesta Millerin vakiinnuttamalla synkällä linjalla.

Millerin Yön ritarin paluu on eräälainen loppunäytös Batmanin tarulle. Se esittelee eläköityneen Bruce Waynen, joka on auktoriteettien ahdistamana lopettanut supersankarin uransa ja nyt turhautunut ja väsynyt mies. Kuitenkin kun Gotham Cityn korruptio käy sietämättömäksi, pistää Wayne viitan päälleen vielä kertaalleen. Myös vanhat Bat-viholliset nousevat koloistaan, kun viittasankari nousee viimeistä kertaa satulaan.

Yön ritarin paluu on reaganilaisen aikansa lapsi: tarina suhtautuu poliitikkoihin, virkamiehiin ja valtamediaan suorastaan vainoharhaisesti ja vigilante-oikeus nähdään ainoana tapana siivota auttamattoman saastaiseksi likaantunut maailma. Silti Millerin maanisessa tekstissä ja hektisessä, ruuhkaisessa tarinankerronnassa on vastustamatonta voimaa. Millerin Gotham on kakofoninen, satojen äänien sekamelska, jonka päällä kaikuu Batmanin oma, pakkomielteinen monologi.

Yön ritari paitsi Batman-sarjakuvien kultastandardi, myös yksi supersankarigenren merkkipaaluja. Se on edelleen ajankohtainen sekä uusien elokuvasovitusten että muuttuneiden asenteiden vuoksi: Millerin auktoriteettikammoinen kostaja voi puhutella 2000-luvun johtajistaan vieraantunutta yleisöä yhtä hyvin kuin 80-luvun Kylmän sodan vainoharhassa eläneitä lukijoita.

Otto Sinisalo

Tex Willer kirja: Luurankoylänkö

16,90 euroa

Egmont kustannus 2008

Batman: Yön ritari

19,90 euroa

Egmont kustannus 2008