28.05.2010 10:49

Hopeanuolen purema ei parane

Jos sarjakuvaharrastaja on syntynyt 70-luvulla, niin Hopeanuoli on intiaanipäällikkö. Jos oikea vastaus on 80- tai 90-luku, niin Hopeanuoli on akita-karhukoira, ensimmäinen kosketus animeen ja kauan suomeksi manguttu manga. Nyt tämä koirien ja karhujen sota jalkautuu Suomeen alkuperäisessä sarjakuvamuodossaan. Merkkitapauksen johdosta albumia syynätään oikein tuplakatsauksena.

Hopeanuoli (Ginga-Nagareboshi Gin) alkoi ilmestyi akselilla 1983-1987 ja pokkareita ilmestyi Suomessa nyt peesatun mallin mukaiset 18. Suosio oli suuri ja tekijä piti aiheestaan, joten Hopeanuolen isä, poika ja pojanpoika ovat kaikki saaneet omat mangasarjansa. Jos Hopeanuoli myy, niin Ärrän hyllyille on koira-actionia tarjolla vuosiksi.

Ainakin kustantaja, Tammen alainen Punainen Jättiläinen uskoo sarjaan ja sen kulttiyleisöön, sillä kuukausittainen pitkä sarja on Suomen kokoisilla markkinoilla riskipeliä, vaikka kyseessä taitaakin olla tämän maan toivotuimpiin kuuluva sarjakuvajulkaisu kautta aikojen. Nostalgia on myyntivaltti länsimaisessakin sarjakuvassa, joten mikseipä trendi pitäisi kutiaan myös mangan suhteen. Ainakin kannen graafinen ilme animen alkuperäisine Suomi-logoineen hivelee kasarifiilistelijän silmää, mutta miten käykään sarjakuvahipsterien ja nykynuorison suhteen? Painaako Hopeanuolta jo ikä?

Yoshiro Takahashin mangataide on malliesimerkillistä suuren yleisön seikkailutoimintaa, joka uppoaa muksuista vaareihin. Erona länsimaiseen seikkailusarjakuvaan taitaa olla täkäläisittäin outo lapsekkaan reippaan seikkailumeiningin ja inhorealistisen väkivallan risteytys. Hopeanuoli alkaa kertomuksena pojasta ja tämän koiranpennusta, mutta veri lentää jo ensisivuilla komeissa kaarissa, kun raivohullu karhu riepottelee ihmisiä ja metsästyskoiria. Pienenä erikoisuutena tarjoillaan kauhusta alleen laskeva nainen, joka on harvinaisuus länsimaisessa toimintaviihteessä.

Koiramangasta löytyy siis rankkaa väkivaltaa ja epätoivoista fetisistiä yhden ruudun verran kiihottavaa kuvallista antia, joten helppoja maaleja väijyvät ja kaikenlaista kulttuuria vihaavat moraalinvartijat saattavat Arkadianmäellä ärähtää. Ikäsuositus 13+ on siis perusteltu. Luontonsa vakavasti ottaville Hopeanuoli saattaa tarjota ihan perusteltuakin syytä ärinään, sillä karhut ja sudet esitellään sarjassa melkoisina vihulaisina, vaikka tosielämässä aikuisten oikeasti ja käsi sydämellä koirat ovat ihmiselle paljon, paljon, paljon vaarallisempia otuksia. Paljon vaarallisempia.

Muuten Hopeanuoli on reippaasti rullaavaa toimintaviihdettä luontoseikkailun nälkäisille. Koska se on piirretty, niin eläimiin ja ihmisin ei siis satu oikeasti. Tarina alkaa Hopeanuolen syntymällä. Koiran omakseen halajava Daisuke-poika joutuu luovuttamaan pennun akitoja sangen railakkain ottein karhukoiriksi kouluttavan rautavanhuksen huostaan. Esitellessään tätä herraa ja arkkikonnan roolin ottavaa hullua jättiläiskarhua Yoshihiro Takahashi käyttää yksinkertaisia jippoja, joita kukaan länsimaista vastaavan rekisterin seikkailusarjakuvaa tekevä artisti tuskin kehtaisi käyttää.

Näkökulma viedään pikkupojan tai koiran tasolle, jolloin lukijakin pakotetaan kokemaan nämä hahmot dominoivina jättiläisinä. Samalla niiden uhmaamisesta irti saatavat tehotkin korostuvat. Mangan mukaansatempaavuutta edistävät kikkakolmoset ovat siis osaavissa käsissä. Luonnollisesti sankarina toimiva pikkupoika on myös aikuisia sivuhahmoja ilmeikkäämpi. Hahmon sarjakuvallisuutta korostaa tätäkin enemmän sen karikatyyrimaisuus verrattuna fotorealistisesti ylöspantuihin rakennuksiin ja metsämaisemiin. Samastuminen tehdään lukijalle helpoksi.

Ensimmäisessä osassa ei juuri fiilistellä tai heitellä juonikoukkuja, mutta jatkossa on luvassa saippuaoopperaa ja eeppistä draamaa. Koira- ja susilaumojen sisäiset valtapelit ja juonittelut kääntyvät sulavasti samuraiviihteeksi, jonka sisältö viehättää Japanin ulkopuolellakin. Samuraikoirat ja demonikarhut tuskin kummastuttavat Inuyashaan ja Hayao Miyazakin elokuviin tottunutta lukijakuntaa.

Japani-harrastajien julkaisut lataavat Hopeanuoleen suuria odotuksia. Sen odotetaan murtavan mangan läpi entistä suuremmalle yleisölle tai vähintäänkin elvyttävän suomalaista mangakustannuskenttää. Suomalaiset pitävät koirista ja eläinsarjakuvallakin on valmiiksi valtava yleisö, jos ankat lasketaan eläimiksi. Hopeanuolen ilmiasu on kuitenkin mallia sarjakuvaklassikko, eikä kaikista hoteinta hottia juuri nyt. Aika näyttää löytääkö Hopeanuoli uusi ystäviä nykyisen fanilaumansa lisäksi, ja riittääkö kolmekymppisillä animeen aikoinaan hurahtaneilla ja sarjakuvaa vähemmän säännöllisesti harrastavilla kaappifaneilla kärsivällisyys käväistä lehtipisteessä kerran kuukaudessa reilun vuoden ajan.

Sen verran jännittävä alku Gingan seikkailuilla on, että sen ansiokkaasti intiaanikulttuuria esitelleen Hopeanuolenkin fani odottelee tarinalle jatkoa, vaikka anime onkin jäänyt vieraaksi. Ylimääräiset plussat pokkarin loppuun sijoitetusta akitojen rotuesittelystä. Näinköhän veikeän koirarodun suosio kasvaa pian Suomessa? Ja saakohan se aito, oikea ja alkuperäinen kiowa-Hopeanuolikin retrokokoelmansa tällä vuosituhannella?

Janne Suominen

 

Kiva koirasarjis

Hopeanuoli-mangalla on Suomessa jo valmis yleisö. Yoshihiro Takahashin mangaan perustuva anime levisi aikanaan Suomessa VHS-kasetteina ja myöhemmin DVD:na. Hopeanuoli oli monelle ensimmäinen kosketus japanilaiseen animaatioon, joten kun Punainen Jättiläinen -kustantamo ilmoitti aloittavansa sarjan julkaisun tänä vuonna, oli kyseessä jonkinlainen tapaus kotimaisessa mangaskenessä.

Promokuvat söpöstä, suurisilmäisestä koirahahmosta saivat asiaan vihkiytymättömän suhtautumaan uutuusmangaan aluksi halveksivasti epäillen, mutta ensilukaisu romutti ennakkokäsitykset kivasta koko perheen eläinmangasta. Hopeanuoli-manga on sekarotuinen rakki, joka vaikuttaa olevan syntynyt Jack London -romaanin ja Rob Zombie -elokuvan epäpyhästä liitosta.
Lumen ympäröimä lomakeskus jossain Japanissa suljetaan, kun jättimäinen Akakabuto-karhu teurastaa hiihtolomailevan turistin. Karhujahtiin lähtee Takeda Gohee, järkelemäinen erämies ja eräänlainen vuorien kapteeni Ahab, jolta Akakabuto on repinyt aikanaan korvan. Takedan rinnalla kulkee karhukoira Riki, jonka pentu sarjakuvan nimihahmo Gin on. Ginia hoivaa paikallinen poju Daisuke, joka toimii Hopeanuolen näkökulmahenkilönä.

Jo ensimmäinen karhujahti pudottaa suomut epäuskoisen gaijin-lukijan silmiltä. Akakabuto repii pään irti turistilta ja päiviksi luolaan juuttunut Takeda pakottaa koiransa syömään oman jalkansa. Kun yksijalkainen Takeda alkaa kouluttaa pentuikäisestä Ginista itselleen uutta karhuntappajaa, alkaa holtiton pikkukoiran kiduttaminen, jossa uikuttava pentu saa vuoroin kärsiä nälkää ja vuoroin turpaansa jättimäiseltä psykopaattimetsästäjältä, jotta oppisi vahvemmaksi.

Ensimmäisen osan perusteella Hopeanuoli ei ole opettavainen satu ihmisten ja eläinten ystävyydestä. Hopeanuoli on kauhusarjakuva, jossa luonto on täynnä pelottavia, käsittämättömiä voimia. Niiden päihittämiseen tarvitaan vielä pahempia hirviöitä.
Alun perin vuosina 1983 – 1987 ilmestynyt Hopeanuoli on teemoiltaan ja konstailemattoman tehokkaalta toteutukseltaan hyvinkin ajaton. Punainen Jättiläinen on joutunut tekemään hatunnoston arvoisen kulttuuriantropologisen ponnistuksen tuodessaan markkinoille mangan, jota ei ole aiemmmin julkaistu länsimaissa. Hieman hirtehisesti pokkarin lopussa on lemmikkilehtihenkinen info-osio pörröisistä karhukoirista, joita itse sarjakuvassa tapetaan ja kidutetaan.

Otto Sisisalo

 

Yoshiro Takahashi: Hopeanuoli
Punainen Jättiläinen 2010, 192 s., 5,90 €