29.09.2009 11:54

Helsingin 24. Sarjakuvafestivaalin satoa

Helsingin Sarjakuvafestivaali on alan ykköstapahtuma Suomessa, joten vuoden sarjakuvasadosta iso osa kypsyy painokoneista sopivasti festivaalin alla. Vuosi 2009 ei tuo poikkeusta sääntöön, joten isoilta ja pieniltä sarjakuvakustantamoilta putkahti maailmaan ilahduttava kattaus kaiken maailman sarjakuvaa matkapäiväkirjoista aikuisviihteeseen.

Monista festivaalin uutuuksista yksi oli kuitenkin kulttisuosiossa ylitse muiden, eli 70-luvulla kauhuviihteen Suomeen tuoneen Shokki-lehden uusi tuleminen meni kuin kuumille kiville. 1972-1976 ilmestyneet Shokki-lehdet ovat arvossaan antikvariaateissa, joten kovilla kansilla ja nykyaikaisella painojäljellä varustetulle klassikkokauhukokoelmalle on tilausta.

SHOKKI - Creepy-kokoelma

(Egmont Kustannus 2009, 250 s. 40 €)

Shokki on sarjakuvaklassikko isolla K:lla. Isokokoinen on onneksi myös Egmontin kustantama Shokki-kokoelma, sillä pienempään formaattiin ahdettuna hinta laskisi, mutta taide kärsisi. Koska Shokki on sarjakuvataiteen juhlaa, niin kompromissi julkaisukoon suhteen olisi huutava vääryys.

Shokin kuvittajaluettelo on 70-luvun sarjakuvan legendaarisimpien nimien kuka kukin on -osastoa: Al Williamson, Frank Frazetta, Gray Morrow, Jack Davis, Alex Toth... Klassisen sarjakuvailmaisun ystäville on tarjolla ihasteltavaa useille lukukerroille. On melkein hämmentävää, että Shokkien sisältö ei ole tarinan tai taiteen osalta saanut osumia ajan vampyyrinhampailta, vaan on aivan kuranttia tavaraa. Jos jotain, niin parantunut kuin viini vanhetessaan.

Nuorempaa lukijakuntaa houkutellaan Shokin pariin Jyrki 69:n esipuheella, mutta enemmän iloa lukijalle on käännöksestäkin vastaavan Pekka A. Mannisen jälkipuheesta, joka näppärästi taustoittaa Shokin arvon suomalaiselle kauhuharrastamiselle ja emolehti Creepyn vaiheet rapakon takana.

Nokkelana vetona Shokki-kokoelmaan on jätetty jopa alkuperäisten julkaisujen mainokset mukaan. Ne on käännetty samalla kauhuviihteen perinpohjin tuntevalla hersyvällä otteella kuin muukin sisältö, joten paketti on kasassa alkuperäistä kunnioittavassa muodossa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vuoden sarjakuvatekoja ehdottomasti. Ja pakollinen rasti kaikille visuaalisen kauhun ja mustan huumorin ystäville.

Petteri Tikkanen: Eero

(Like 2009, 64 s., 13 €)

Jos Eero ei saa seuraavaa Sarjakuva-Finlandiaa, niin se on aseellisen vallankumouksen paikka. Tai ainakin Matti Vanhasen pitää viimeistään silloin älytä erota.

Eero kumartaa Shokille kantensa fonttivalinnalla, mutta sisäsivuilta löytyy tribuutit kahdelle muullekin mustavalkoiselle klassikolle. Eero nimittäin on epäviralliselta alaotsikoltaan Rakkauden Korkeajännitys ja John Busceman Conanilta napattu kampaus ja hiusten väri on päähenkilölle miehisyyden merkki.

Petteri Tikkasen Kanerva-albumit ovat jo valloittaneet Suomen sarjakuvaa arvostavat tahot. Niissä Kanervalle taustatukea on tarjonnut paras kaveri Eero, joka astuu nyt vuorostaan pääosaan. Ja joutuu heti nuoren rakkauden kiirastuleen.

Kanervasta nimittäin on kasvanut nuori nainen, mutta Eero on yhä lapsi. Suuri rakkaus on siis puolet pidempi ja kokeilee jo tupakkaa ja kaljoitteluakin, eikä pari vuotta nuorempi ihailija oikein mahdu kuvioon. Eero on kuitenkin sinnikäs ja valmis turvautumaan epätoivoisiin keinoihin, joihin Conanilta napattu kuontalokin siis kuuluu.

Eero on katkeransuloinen rakkaustarina, jota ei voi lukea nauramatta ääneen. Petteri Tikkanen osaa kuvata lapsuuden tunnemyrskyjä ja kahlitsematonta mielikuvituksen lentoa mestarillisesti. Rakkaus sattuu ja lapsuus loppuu, mutta lukija tikahtuu silti. Toivottavasti Eero päätyy peruskoulujen ja kirjastojen hankintalistoille ympäri Suomen. Eero ansaitsee lukijansa vaikka väkisin. Kuvakerronnaltaan viimeisen päälle harkittua ja osaavaa ilmaisua. Helppoa lukea, vaikeaa tehdä.

Javier de Isusi: Marcosin piippu - Maattoman Juanin matkat 1

(Like 2009, 136 s., 20 €)

Helsingin Sarjakuvafestivaalien kunniavieraanakin käväisseen Javier de Isusin Marcosin piippu on sekoitus yhteiskunnallista sarjakuvaa, matkapäiväkirjaa ja veijaritarinaa. Mallia on haettu Hugo Prattin Corto Malteselta, eli kyyninen tarkkailija lievällä antisankaruudella on hakusessa. Tehtävässä onnistutaan vain osittain.

Marcosin piipun päähenkilönä toimii espanjalainen Vasco, joka etsii Meksikoon kadonnutta ystäväänsä Juania. Viimeisimmän havainnon mukaan tämä on lähtenyt zapatistikapinallisten matkaan, joten näiden liepeillä hengailevien länsimaisten ihmiskilpien joukkoon päähenkilömmekin etsintäretki kilpistyy. Lopputuloksena on eräänlaista eteläeurooppalaista kafkalaisuutta, jossa sankari pyörii sekä viranomaisten että kapinallisten byrokratian rattaissa. Kapinallisten selviytyminen on naamioitumisista ja oikeiden henkilöllisyyksien salaamisesta kiinni, joten kukaan ei kerro Vascolle oikeaa henkilöllisyyttään tai myönnä tuntevansa ketään kysyttäessä. Seurauksena on tunnelmallista viidakossa istuskelua ja paljon turhanpölisevää dialogia.

Marcosin piippu toimii myös johdatuksena zapatistiaatteeseen. Tästä pitää huolen Carmen Valle Simónin jälkipuhe, joka esittelee humaanin, taiteellisen ja vasemmistolaisen intiaanien oikeuksia puolustavan liikkeen ihailevin äänenpainoin. Teoksen nimi on suora viittaus zapatisteja johtavaan Subcommandante Marcosiin, liikkeen piippua pössyttelevään keulakuvaan, joka saattaa oikeastikin olla tai olla olematta fiktiivinen konstruktio. De Isusin albumissakin tavataan useita Marcos-hahmoja, joista yksi saattaa olla aito. Zapatistien propagandametodi elää siis sarjakuvassakin.

Marcosin piippu on hyvässä ja pahassa hyvinkin tyypillinen eurooppalainen sarjakuvaromaani. Graafinen toteutus on ammattitaitoista ja eritoten öiset viidakkotunnelmoinnit hivelevät silmää, mutta hahmojen karikatyyrimäinen ulkonäkö taas on hieman liian lähellä lapsille suunnattua ilmaisua, joten se syö tehoja draamalta, jota alkujaankin on liian vähän. Toiminnan puute ja jumittaminen on osa tarinaa, mutta jos hahmot näyttävät seikkailusarjakuvasta karanneilta, niin niiden odottaisi hieman seikkailevankin. Pahiksen roolin saa Meksikon armeija, joka kuvataan lähinnä touhottavana ääliölaumana, jonka toiminnan tai toimettomuuden määrää ulkomaalaisen lehdistön läsnäolo.

Marcosin piippu on suomennettu Espanjan kulttuuriministeriön tuella ja on varmasti mielekästä luettavaa aktivistipiireissä, mutta toimitustyö on jäänyt hieman laiskaksi. Kirjoitusvihreitä on pari liikaa ja eritoten huolimattomasti ladottuja kuplia näkyy yli tarpeen. Chiapasin alueen intiaanikapina on kuitenkin tutustumisen arvoinen ilmiö ja Marcosin piippu siihen oiva väline.

Sibylline (et al.): Ensi kertaa

(WSOY 2009, 112 s., 25 €)

Tässäpä varsinainen harvinaisuus ja hauska veto WSOY:ltä. Sataprosenttisen lapsilta kiellettyä ja suorasukaista erotiikkaa sarjakuvamuodossa, eli suomeksi pornoa. Ensi kertaa on nimimerkin suojissa kirjoittavan ranskalaisen naispuolisen sarjakuva-alan ammattilaisen juonima sarjakuvanovellien kokoelma, jota on valittu kuvittamaan koko joukko eurooppalaisen sarjakuva vähemmän tai enemmän tunnettuja osaajia, tunnetuimpana kokoelman päättävän mykän tarinan kuvittanut Dave McKean (mm. Sandman, Signal To Noise).

Jos tekijä ei olisi ranskalainen nainen, niin tätä albumia tuskin olisi julkaistu suomeksi, mutta onneksi niin on tehty. Ensimmäinen kerta ei nimittäin ole itseriittoista taidepornoa tai pakotetun feminististä reviirin valtaamista, vaan ilottelevaa ja raikasta erotiikan ylistystä. Tarinoita ei yritetäkään viedä sfääreihin, vaan pornografian ikuisia suosikkiteemoja käydään läpi jalat maassa ja tyylitajuisesti huumoria viljellen. Sukupuolirooleihin Sibyllinellä on realistinen ja kaunistelematon ote, eli tässä albumissa naishahmot eivät ole uhreja tai miehisen katseen kohteita, vaan lihallisen oloisia olentoja omine haluineen ja motiiveineen.

On albumilla tosin sukupuolipoliittinen ulottuvuutensakin. Sibylline haluaa muistuttaa lukijoitaan, että ”tuhmat jutut ovat kauniita” ja että toisten nautinnon moraalinen tuomitseminen on ajan hukkaa. Visuaalisen puolen artistit ovat käsikirjoittajan tavoin hoitaneet tonttinsa kunnianhimoisesti ja ilmiselvästikin nauttien, joten albumi on karkkia silmille tyylikästä kantta myöten. Ensi kertaa on pornoa, josta on riisuttu rumuus.

Juha Ruusuvuori ja Hannu Lukkarinen: Nicholas Grisefoth - Kivinen laiva

(WSOY 2009, 72 s., 13 €)

Suomalainen seikkailusarjakuva on harvinainen ilmestys. Onneksi Juha Ruusuvuoren juonimat ja Hannu Lukkarisen kuvittamat kampurajalkaisen ex-reliikkikaupiaan ja nykyisen merirosvon seikkailut jatkuvat neljännessä osassaan. Rujon kannen ei pidä antaa säikäyttää, sillä sisältö on paljon kauniimpaa jälkeä. Rohkean ekspressiivistä ja karhean kaunista sarjakuvaa, jossa mustia pintoja ei pelätä tai hahmojen groteskiutta piilotella.

Parasta Kivisessä laivassa on jatkuva tanssi uskottavan ja epäuskottavan välillä. Toiminta välttelee epiikkaa ja pysyy arkisen inhorealistisena, mutta tarinan maailmassa toimiva magia tuo Grisefotheihin suuren seikkailun tuntua ilman tarvetta turvautua massiivisiin taistelukohtauksiin. Historiografista maagista realismia? Omaperäinen ote puree ja Kivisessä laivassa on luonnetta.

Henrik Lange: 90 kirjaklassikkoa kiireisille

(WSOY 2009, 188 s., 19 €)

Tällä kertaa emme tarjoile sokeria pohjalla, vaan happaman marjan. Allekirjoittanut ymmärtää kyllä, että sarjakuvaa vihaaville ihmisillekin on olemassa sarjakuvia, mutta että ylipäätään lukemista ja sarjakuvia vihaavillekin! Henrik Lange tiivistää siis kirjaklassikkoja neljään ruutuun. Sen hän tekee mahdollisimman vähällä vaivalla sekä tekstuaalisesti että visuaalisesti. Joskus hän ei pahemmin jaksa edes muistaa typistämänsä kirjan juonta edes sinne päin oikein. Allekirjoittanut muistaa hymähtäneensä kerran tätä teosta lukiessaan.

Tässä teoksessa menee hyvä fontti ja huolellinen taitto hukkaan, mutta löytyypähän alennuskorista hupaisan humoristinen tuparilahja sivistyneisiin koteihin muutaman hetken kuluttua. Sellainen, joka ei naurata tai loukkaa ketään. Tai ole kenellekään liian vaikea. Kannessakin on sikaria polttava kissa ison pyssyn kanssa. Sillä on punainen nenä. Hassua.

Janne Suominen