26.02.2009 15:52

Animen mestarin manga yhdistää idän ja lännen

Sarjakuvamaissa on eroja. Japanissa sarjakuvaa lukevat kaikki vauvasta vaariin. Ranskassa sarjakuva on suuren yleisön arvostamaa taidetta ja viihdettä, ja hyvälle sarjakuvalle löytyy maksavaa yleisöä roppakaupalla. Suomi on sarjakuvan suurmaita vain jos tuijotetaan Aku Ankan levikkiä, mutta muuten kuulumme pienten sisukkaiden kääpiöiden kategoriaan. Onneksi manga on tuonut pienen piristysruiskeen suomalaiseen kustannus- ja fanikenttään. Nyt on jo aika tarttua mangan klassikoihin suomeksi. Suomalainen osaaja puolestaan joutuu tekemään sarjakuvansa englanniksi.

Hayao Miyazakin elokuvat ja erityisesti ”Henkien kätkemä” ja ”Totoro” löivät animen läpi suurellekin yleisölle myös Suomessa. ”Tuulen laakson Nausicaä” käynnisti herran anime-ohjaajan uran, mutta se pohjasi Miyazakin omaan mangaan, joka on elokuvaa monin tavoin eheämpi ja täyteläisempi taideteos. Pelkkään elokuvasovitukseen ei siis todellakaan kannata tyytyä.

Länsimaisen oloinen manga

Mangana ”Tuulen laakson Nausicaä” näki päivänvalon 1983 ja sen jälkeen teossarja on noussut fantasiakirjallisuuden klassikoksi millä tahansa mittarilla. Sen tuominen Suomeen on silti rohkea veto, sillä maan sarjakuvaa harrastavan piirit ovat sen verran pienet, että uhkapeliä on väkisinkin puolet mukana. Isolle osalle mangaa harrastavasta nuorisosta Nausicaä saattaa olla liiankin erilainen manga, sillä Miyazaki ei pelkää antaa länsimaisten vaikutteiden näkyä sarjakuvassaan. Eritoten Jean Giraudin Moebius-puolen tuotannon vaikutus on helppo havaita ensivilkaisulta. Arzach kummittelee taustalla voimakkaasti.

Miyazaki on kuitenkin sen verran omaehtoinen tekijä, että lainauksetkin uppoavat vaivattomasti ja häiriöitä aiheuttamatta hänen luomaansa maailmaan. ”Nausicaän” kohdalla se tarkoittaa suuren tuhon jälkeistä maailmaa, jossa pieni joukko ihmisiä sinnittelee jättimäisten hyönteisten ja valtavien myrkyllisten homemetsien vallatessa alaa. Syystäkin ihmisiin pessimistisesti suhtautuva artisti ei kuitenkaan näe ihmiskunnan tarttuvan yksissä tuumin toimeen turvatakseen oman elintilansa, vaan sota jatkuu aina vaan, eikä aikaisempi tuho ole opettanut hallitsijoille yhtään mitään.

Miyazakin elokuvista tuttu vastakkainasettelu ihmisen ja luonnon välillä on jälleen kantava teema. ”Prinsessa Mononoken” tavoin tämä vastakkainasettelu yltyy ”Nausicaässa” sotaisaksi, sillä ihmisen sota laukaisee luonnon massiivisen vastaiskun. Jättiläismäiset oomut voivat halutessaan pyyhkäistä ihmisen armeijat kartalta. Ihmiskunnan ainoaksi toivoksi jään kreikkalaisesta ja japanilaisesta mytologiasta sulautettu Tuulen laakson prinsessa Nausicaä, joka on monellakin tavalla Miyazakille tyypillinen tyttöhahmo. Viattomuuden ja voiman yhdistelmä, joka humaanina ja luontoa rakastavana ansaitsee sekä ihmisten että eläinten kunnioituksen. Lukijan moinen hahmo koukuttaa takuuvarmasti.

Sodan kaunis lapsi

Nausicaä ei ole nuoresta päähenkilöstään huolimatta perheen pienimmille sopivaa fantasiaa, vaan sen väkivalta on brutaalia ja päähenkilöt pistetään kärsimään kreikkalaisen tragedian mittakaavassa. Lunastus on ansaittava. Nausicaästa tehdään siis sarjan kuluessa messiaanisen statuksen omaava pelastaja, mutta vastavoimatkaan eivät Miyazakille tyypillisesti ole yksioikoisen pahoja, vaan tarinassa riittää syvyyttä ja pureskeltavaa.

Nausicaän kaltainen tuhon ja toivon sinfonia voi oikeastaan olla kotoisin vain Japanista. Maasta, jonka sotaisa kulttuuriperimä elää populaarikulttuurissa ympäri maailman, mutta joka on myös joutunut maailman hirvittävimmän aseen murjomaksi. Velvollisuudentunnossa ja kunniassa on puolensa, mutta sodan hinta on niin kallis, että ihminen ei jaksa sitä taakkaa yksin kantaa. Miyazaki näkee pelastuksena luonnon valtavan kyvyn uudistua ja parantaa.

Fantasiamaailmaan sijoittuvana sotasaagana Nausicaä vertautuu helposti Tolkienin Taruun sormusten herrasta, mutta erilaisesta kulttuuriperimästä ponnistavana se on raikas tuulahdus uutta ja vanhaa, länttä ja itää. Sekä sisältä että ulkoa. Sellaisena se toivottavasti toimii siltana länsimaisen ja itämaisen sarjakuvien välillä

Tätä kirjoittaessa tarinan kolmas osa on juuri ilmestymässä. Seitsemän osaa käsittävä sarja pakottaa ahmimaan itsensä, joten tämän on hyvä vaihe hypätä kelkkaan mukaan.

Ninjoja suomesta... englanniksi?

Koska Suomi on pieni maa, niin täällä huumorisarjakuvan ulkopuolella operoivien tekijöiden täytyy tehdä sarjakuvansa palkkatöiden ohessa. Kunnianhimoisimpien seikkailusarjakuvan tekijöiden kohdalla se tarkoittaa vuosiin venyviä taukoja albumien välillä. Varsinkin kuukausittaisiin pokkareihin tottuneelle mangayleisölle tahti saattaa olla aivan liian hidas.

Kielialueen pienuus takaa pienen ostajakunnan, mutta englanninkielinen toteutus auttaa sillä rintamalla. Kristian Huitulan Oni Kudaki -sarjan toinen osa The Nightless City on siis englanninkielinen, joka on tekijän osaamisen tason puolesta perusteltu ratkaisu. Kynttilää on turha piilotella Suomen kokoisessa vakassa.

Huitulan teosta on hauska verrata Miyazakin teokseen itäisen ja länsimaisen visuaalisen ilmeen synteesinä. Mangan sijaan Huitula tosin hakee vaikutteensa japanilaisesta kuvataiteesta ja eritoten sen historiasta. Tarinakin hakee inspiraationsa kwaidan-kertomuksista, eli japanilaisen kansanperinteen kauhutarinoista.

Miyazakin tavoin Huitula käyttää päähenkilönään nuorta tyttöä, ninjaoppilas Kaedea. Eeppisen sotatarinan sijaan Oni Kudaki kertoo paljon perinteisempää pienen mittakaavan seikkailutarinaa, jossa orpona kasvanut tyttö selvittää elämänsä alkuvuosien mysteeriä kosto mielessään. Tässä toisessa albumissa neito salamurhaa ilotalon asiakkaan, mutta havaitsee samalla omaavansa talon kanssa yhteistä historiaa ja ystävystyy sen työntekijän kanssa selvittääkseen oman menneisyytensä aukkokohtia. Pian petoksen ja ahneuden vyyhtiä leikataan auki teräaseilla ja ninjataidoilla.

Tarinan puolesta emme näe siis mitään uutta Tokion taivaan alla, mutta toteutus on tällä kertaa puuroannoksen maittavin manteli. Huitulan taide on seikkailusarjakuvan perinteiden mukaisesti helppoa lukea, mutta koska tekijä ei ole lähtenyt tekemään kansainvälistä myyntimenestystä helpoimman kaavan mukaan, niin visuaalinen ilme on myös kunnianhimoista ja vaativinta makua hivelevää. Oni Kudakia voi paitsi ahmia, myös nautiskella.

Suurin nautinnon lähde on idän ja lännen välissä vapaasti operoiva visuaalisuus. Länsimaisesta lukusuunnasta huolimatta tekijä ei länsimaista japaniaan helpoksi eksotiikaksi, vaan pitää maailmansa orgaanisena. Ensimmäisenä silmään iskee rohkea valkoisten pintojen käyttö. Mustetta säästelemätön, varjoihin keskittyvä ninja-vihde on Huitulan jäljestä kaukana. Tämän seurauksen tekijä ei ole päässyt säästelemään vaivojaan vaatteiden ja kasvien tekstuurien ja arkkitehtuurin suhteen. Tiukka työmoraali näkyy ja tuntuu verkkokalvoilla asti.

Tuulen laakson Nausicaä ja Oni Kudaki 2 - The Nightless City ovat molemmat sarjakuvan ystäville varmoja valintoja, mutta satunnaisempi harrastajakaan tuskin niihin pettyy. Nausicaän kohdalla ihmisessä pitää melkeinpä olla vikaa, jos viihtymistä ei tapahdu vakavasta sanomasta huolimatta. Molempia sarjoja voi myös käyttää opetusmateriaalina sarjakuvansa monomaanisesti joko lännestä tai idästä valitseville. Antaa kaikkien kukkien kukka. Joskus hybrideistä kasvaa se kaikkein maukkain marja.

Janne Suominen

Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä 1 ja 2

Sangatsu manga 2008, 128 sivua, 9,30 €

http://www.sangatsumanga.fi/sarja/139

Kristian Huitula & Kanako Matsui: Oni Kudaki 2 – The Nightless City

Fantacore Media 2008, 48 sivua, 12,50 €

http://www.fantacore.com/kudaki_II.htm