26.09.2008 16:12

Räyhää ja rääkkäystä - Aku Ankka rockpolulla

Rockilla ja sarjakuvalla on aina ollut lämmin suhde. Populaarikulttuurin aliarvostetuimpina osasina ne ovat aina ruokkineet ja tukeneet toisiaan. Rockaavien sarjakuvajulkaisujen laajasta haitarista saa hyvän kuva tarttumalla tuoreeseen Aku Ankka -julkaisuun ”Rokkikukot 2” ja ”Ornette Birks Makkosen voittamattomaan vinyylivaistoon”. Toisaalta diskokuninkuuskaan ei ole kummallekaan opukselle vieras käsite.

"Rokkikukot 1" herätti huomiota hienolla Hurriganesin suuntaan pokkaavalla kannellaan myös vähemmän ankisteilla tahoilla, joten samalla jekkulaarilla on syytä käydä uudestaankin penkomassa. Tällä kertaa kannessa kunnioitetaan The Beatlesin "Abbey Roadia", mutta sisällössä käväistään sen verran lordimaisissa tunnelmissa, että kotimaisuusprosentti pysyy muikeana.

Vihaa ja rakkautta Ankkalinnassa

Aku Ankan suhde rockiin ja populaarimusiikkiin on lievästi skitsofreeninen. Toisaalta Aku vihaa muiden rakastamia artisteja ja rockia sydämensä kyllyydestä, mutta ikuisena opportunistina Aku on myös valmis ryhtymään rock-tähdeksi, tai lähes uhraamaan henkensä kadonneen äänitteen metsästyksen puitteissa, jos mainetta ja mammonaa on luvassa kylliksi. Mikki Hiiri suhtautuu aiheeseen huumorintajuisemmin ja ymmärtävämmin, mikä ei tule yllätyksenä.

Hesarin Ilkka Mattilan introilema opus on osaavasti koottu kokoelma vanhoja hittejä ja ennen julkaisemattomia täkyjä. "Aku Ankka ja viimeinen villitys" on julkaistu ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 1958 ja Mikki Hiiri -seikkailu "Plagiaattiplattojen arvoitus" näkee nyt kahden muun tarinan tavoin ensimmäisen kerran suomenkielisen päivänvalon.

Ankka-tarinoissa populaarimusiikki esiintyy melko kaavamaisesti: slapstick-henkisenä metelikilpailuna tai tapana höynäyttää hysteeriseltä massalta muutamat roposet. Useimmiten keitoksessa on mukana paljon molempia. Sakeimpia sattumia ovat kääntäjien mukaan oivaltamat viittaukset alan suomalaiseen ja kansainväliseen tähtikatraaseen. Osaa niitä lukija ei unohda koskaan. Melvis Pressula ja Elton Ankka ovat lähtemätön osa suomalaista populaarikulttuuria. Fanit odottavat jo vaikeaa kolmatta albumia.

Globaalia ajattomuutta

Aku Ankan iättömyys ja monikansallisuus tulevat kokoelmassa hyvin ilmi, sillä tarinat, hahmot ja teemat ovat tunnistettavia useammalle ikäpolvelle ja alkuperäisiä julkaisuvuosia on yllättävän vaikea arvailla. Osassa sarjoista ikä tosin näkyy jo siinä, että ne on skannattu alkuperäisistä lehtijulkaisuista. Harmillisimmin levysoittimen neula hyppää kuitenkin tuoreemman tuotannon kohdalla, eli "Diskokuningas" kärsii ikävästä epäsynkasta värien suhteen. Toisaalta onhan se niinkin, että rockatessa roiskuu ja liikaa viilaaminen kostautuu kliinisyytenä.

"Rokkikukot 2" tarttuu myös tähän liikaan kliinisyyteen, sillä plagiaatteja metsästävä Mikki kumppaneineen pääsee kommentoimaan tähtitehtailun keinotekoisinta puolta. Idolien kimalluksen takaa löytyy silti yhä lauluntekijä, joka ansaitsee arvonsa muotioikuista ja tietokoneella rakennetuista täsmähiteistä riippumatta.

Huomattavasti äsäkämmin pilkkakirveellä populaarimusiikin kenttää leimaa eräs Akun Ankan kääntäjistä, eli armoitettu musiikkiosaaja ja -tietäjä, eli Pauli Kallio - Ornette Birks Makkosta apuna käyttäen.

Vinyylimaniaa ja kritiikin kritiikkiä

Pauli Kallion alter egohtava super-dj Ornette Birks Makkonen on seikkaillut Soundin sivuilla jo vuosia. Ville Pirisen notkean sähäkällä viivalla taiteilema hahmo on päätyönsä lisäksi pasteerannut myös Tampere Jazz Happeningin ohjelmissa ja Blues Newsissä. "Voittamaton vinyylivaisto" kokoaa musagurun seikkailuja vuosilta 2005-2008 ja helmenä pohjalla toimii debyyttinsä tekevä "Tolkuton boogie"-revittely.

Ornette Birks Makkonen-albumit ovat pettämättömiä palkintoja musavisoihin, mutta sarjakuvasta nauttiakseen ei tarvitse jakaa käsikirjoittansa sinänsä laajaa musiikkimakua. Heavylle Kalliolta ei ymmärrystä heru, mutta myöntääpä hän silti kuuntelevansa joitain genren yhtyeitä, mutta kuuntelukelvollisemman genren alle luokiteltuina.

Reilusti yli kymmenen vuoden ikäinen sarja on jo hahmonsa ja tyylinsä niin sanotusti sisäistänyt, mutta uutta vertakin on sarjan skeemaan sujautettu. Blues Newsiin sorvattujen seikkailujen myötä Ornette saa yllättäen velipuolen, blueskulkurin nimeltä Muddy Lee Makkonen. Blues-tarinoiden väritys on muuta sarjaa hillitympi ja sisältökin on sorvattu Soundin sarjoja sisäpiiriläisempään makuun.

Allekirjoittanut ei jaksa olla ihastelematta tekijöiden kommenttiraitaa, jossa Pauli ja Ville kommentoivat kunkin sarjan taustajuonitteluja tai niiden puutetta. Sarkasmia ja itseironiaakin on mausteena, vaikka pääosassa ovatkin vinkeily ja lievä besserwisseröinti.

Totaalisen passé

Sarjan hahmoista pitää aivan erikseen hehkuttaa kaikkitietävää ja itseriittoista kriitikkoa, Otto-Yrjö Kaapinpaikkaa, jonka trendejä syleilevä habitus kiteyttää lajityyppinsä puhdasrotuisimman edustajan ytimekkäästi. Otto-Yrjö on kolme kuukautta muita hipstereitä edellä, eikä pelkää pitää sitä salaisuutena. North Mississippi All Stars saa tosin niuhonkin menemään rokkiapinaksi.

Nimien pudottelu tekstissä ja kuvissa on osa Ornette Birks Makkosen viehätystä, mutta nimiväännöksissäkin riittää osumapotentiaalia. Arktista ahdistusta ja lattarirytmejä yhdistelevä Kalervo Salsa hiihtää kesälläkin ja laulaa rakkaudesta tavalla johon kuubalainen ei kykene. Ostaisin levyn!

Albumin teknisessä toteutuksessa näkyy kaikkien tekemisessä mukana olleiden tahojen vuosikausien kokemus alalta. Kansimateriaali hivelee kättä ja värit ja viivat toistuvat sisuksissa niin kuin pitääkin. Progeen kuuluvaa täydellisyyttä. Onneksi hiki näkyy ja tuntuu Pirisen tajunnanräjäytysgrafiikoissa.

Jos haluat ostaa vinyylejä keräävälle ystävällesi hänen harrastuksensa mukaisen lahjan, mutta vinyylidivarin maailma on sinulle liian vieras planeetta, niin osta hänelle tämä albumi kirjakaupasta!

Janne Suominen

Paratiisitie: Rokkikukot 2

Sanoma Magazines 2008

www.akuankka.fi

Kallio & Pirinen: Ornette Birks Makkosen voittamaton vinyylivaisto

Suuri Kurpitsa 2008

www.suurikurpitsa.fi