20.04.2009 12:38

Sapattivuosi: Ihmisen merkki (EMI)

Black Sabbathia suomeksi veivaava Sapattivuosi on valmistellut kaikessa hiljaisuudessa uutta albumiaan "Ihmisen merkki". Yhtyeen saaga jatkuu esikuvansa jäljillä. Edellinen laulaja Hannu Paloniemi on Ozzy Osbournen tavoin korvattu uudella laulajalla, Suomen Ronnie James Diolla eli Marco Hietalalla. Uuden laulajan myötä yhtye ottaa suvereenisti haltuun Black Sabbathin Dion-aikaisen materiaalin.

Ihmisen merkin kannessa kolme pirua kutovat sukkia poloisille, jotka ovat joutuneet kadotukseen kuunneltuaan liiaksi hittiradiomoskaa. Mutta onneksi hevi tulee ja murskaa alleen kaiken turhanpäiväisen. Marco Hietalan mukaan hevipeijaisiinsa kutsunut  Sapattivuosi keskittyy kolmannella levyllään Ronnie James Dion aikaiseen Black Sabbath -materiaaliin, ja homma kuulostaa tautisen hyvältä. Soitto kulkee originaaliin malliin Marco Hietalan venytellessä äänijänteitään yli ja ohi hevimenninkäisenä tunnetun Ronnie James Dion. Mutta vaikka Marco on Suomen ykköshevari, niin lähes joka mutkassa kuultavat vibratot alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Liian keskeiseksi nouseva tehokeino vie pohjaa tulkinnalta. Ei ole Dion voittanutta.

Ihmisen merkin biisit on kerätty Black Sabbathin Heaven and Hell ja Mob Rules levyiltä. Jälkimmäistä on pidetty Black Sabbathin heikoimpana tuotoksena, mutta ajan saatossa levystä on sukeutunut pesunkestävä mestariteos. Biisit kuten Mob Rules (Laki 666), Voodoo (Valtaa) ja The Sign of the Southern Cross (Ihmisen merkki) jyräävät Sapattivuoden käsittelyssä tuhdisti. Varsinkin Laki 666 lyö kuulijaa hamarapuolella, eikä ekstaasilta voi välttyä. Sapattivuosi on jostain syystä jättänyt Mob Rulesilta löytyvän Falling Off the Edge of the Worldin käsittelyn sikseen. Sen olisi hyvin voinut vaihtaa päittäin samalta Mob Rules -levyltä löytyvän  Country Girlin (Maalaistyttö) kanssa, mutta mitäs tässä valittamaan, sapattivuosi tekee omat valintansa, ja hyvästä on helppo valita.

Soundillisesti originaalien levytysten vanavedessä kulkeva Ihmisten merkki on hämmästyttävän yhtenäinen julkaisu. Bändin sielu, kitaristi Janne Halmkrona, on Tony Iommin suomalainen inkarnaatio. Kitara (olisiko Gibson SG) soi iommimaisen synkistelevästi, taikoen ilmoille Black Sabbathin jylhän varjon. Solistin vaihtaminen on ollut pakkorako, sillä Dion vetoihin on tarvittu tiukan ylärekisterin omaava laulaja, ja sitä Marco Hietala parhaimmillaan on. Kunpa mies vielä osaisi leikata hieman oman tulkintansa pisimpiä säveliä niin avot. Kovan paketin kovimmaksi jytäksi osoittautuu tiukan kuuntelun jälkeen  Pelon Lait (Neon Knights).

Pisteet: ****
Teksti: Jaakko Jäntti
Kuvat: EMI