23.07.2010 14:58

AOR-suosikki Toto kesätöissä Pori Jazzeilla

Pori Jazzin Arenakonserttien aloitus oli perinteiseen tapaan puhdasta jazzia mutta alusta asti ilmassa ilmassa oli poikkeuksellista sähköä. Puolalaisen trumpettiässä Tomasz Stankon johtama pohjoismaisten muusikoiden kvintetti teki parhaansa yrittäessään viileällä modernismillaan puhaltaa raikkautta raskaana seisovaan ja painostavaan ilmaan.

Tomasz Stankon Setin puolivälissä repesi: ensimmäinen vesipisara paukahti otsaan kuin luunappi. Sen jälkeen niitä sitten tulikin, ja kymmenen minuutin jälkeen piti jo kauhoa kengistä vettä. Rumpali Olavi Louhivuoren säkenöivää soittoa säestivät leiskuvat salamat ja ukkosenjyrinä, mutta orkesterin taidokas esitys jäi tässä vaiheessa sateenpidon ja yleisen sadattelun varjoon. Vaan kohta olivat pilvet tiessään ja päivä paistoi niinkuin ei mitään. Jatsi sai jatkua. Vanhat mestarit Bobby Hutcherson (vibrafoni) ja Cedar Walton (piano) svengailivat komppikaksikkonsa kanssa tyylitellyin, rutinoiduin ja hivenen yliolkaisin maneerein. Esityksen selkeä kohokohta saatiin kun vain tuntia aiemmin festivaalin Vuoden taiteilijaksi valitsema, vasta 20-vuotias vibrafonisti Panu Savolainen, astui lavalle ja vuorotteli mestari Hutchersonin kanssa vibrafonin puikoissa.

Melody Gardotin taustamusa ei häirinnyt festarimölisijöitä

Etupenkkien noin parisataa innokkaampaa kuulijaa jakoivat suosionosoituksiaan auliisti. Kymmenen metrin päässä musiikki muodosti enää vain vaimean soundtrackin puheensorinalle, kälätykselle ja suoranaiselle raakkumiselle: konserttikäytöksen lyhyen oppimäärän suorittaneet olivat tulleet tsekkaamaan uusinta 'kohusuosikkiaan' Melody Gardot'ia. Myönnetään että allekirjoittanut suhtautui etukäteen tähtöseen hienoisin varauksin ja ennakkoasentein. Aina epäilyksiä herättävä, uuden tulokkaan aggressiivinen markkinointi virittää vaatimukset lupausten lunastamisesta kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Mutta Gardot yllätti positiivisesti heti alkutahdeista, tai pikemminkin puoliparodisella free jazzia lähentelevällä introllaan. Melody otti tilan haltuunsa ja yleisön pauloihinsa vaivatta ja jopa humoristisella otteella. Hänen olemuksensa ja asusteensa, paksuja koruja myöden, muistuttivat enemmän Mary J. Bligea kuin 'herkkää ja haavoittuvaa' laulajatarta.

Gardot vaihteli sujuvasti pianon ja kitaran välillä, tanssahteli ja puhua pälpätti vuolaasti. Bändi oli taitava ja verevä ja Melodyn kahta albumia vaivaava - anteeksi vain - tasapaksuus ja suoranainen tylsyys loistivat poissaolollaan. Setti painottui jatsahtavampaan repertuaariin, ripauksina bossa novaa ja chansonia sekä muutama takuuvarma standardi. Monipuolinen esitys oli sittenkin ohi ihan liian nopeasti.

Toto kerää rahaa Mike Porcarolle

Suurimman osan liki 20 000:n yleisöstä veti kuitenkin paikalle illan viimeinen lähtö: yli 50-vuotiaat ruunat. Jo kertaalleen hajoamaankin ehtinyt amerikkalainen 80-luvun AOR-suosikki Toto oli heittänyt hynttyyt yhteen ja lähtenyt vielä kerran kesätöihin Euroopan rahakkaille festivaalikentille. Tällä kertaa ei pelimanneja pääse kuitenkaan syyttämään ahneudesta vaan solidaarisuudesta: kiertueen tuotto on tarkoitus ohjata yhtyeen entisen basistin, vakavasta neurologisesta sairaudesta kärsivän Mike Porcaron sairaanhoitokuluihin. Hieno ja generösi ele, jolle on pakko nostaa hattua. Toto itsessään edustaa monille musiikinystäville juuri sitä kaikkein pahinta, mahtipontisinta ja muovisinta 'kasaria' ja jo pelkästä bändin nimen mainitsemisesta voi saada päälleen pilkkaa jopa naapuritalon alakouluikäisiltä pojilta. Toisille, hiljalleen keski-ikäistyville, musiikkiinsa funktionaalisena viihteenä suhtautuville Toto tuo mieleen vasta hetki sitten vietetyn nuoruuden.

Näitä, kaupallisten radiokanavien suurkuluttajia, oli Kirjurinluodon yleisöstä valtaosa, ja he saivat takuulla rahoilleen vastinetta. Toto pitäytyi tiukasti vanhemmassa ja tunnetummassa materiaalissaan ja tarjoili illan päätteeksi ne suurimmat hittinsä: Africa, Rosanna ja Hold The Line. Jälkimmäisen aikana tuli tarkkailtua kitaristi Steve Lukatherin kasvoja: mieshän ilmoitti muutama vuosi sitten bändin jättäessään ettei kykene kappaletta enää pokkana soittamaan. Eikä muuten soittanutkaan; varsin hyväntuulisia ja rentoja olivat bändin muutkin heput. Laulajanvirkaa toimittanut Joseph Williams hoiti tonttinsa tyydyttävästi, mutta oli liki karismattomassa olemuksessaan valju ilmestys. Totolle keikka oli kuitenkin työvoitto kotiyleisön edessä, mutta uusia ystäviä bändi tuskin tälläkään kertaa teki, vanhojen epäilijöiden käännyttämisestä puhumattakaan.

Teksti: JK Laine
Kuvat: Pori Jazz