20.12.2011 12:58

Red Orchestra 2: Heroes of Stalingrad (PC)

Red Orchestra 2: Heroes of Stalingrad on toiseen maailmansotaan sijoittuva ensimmäisen persoonan räiskintäpeli, joka nimensä mukaisesti keskittyy pitkälti Stalingradin taisteluihin. Näkökulmaa tarjoillaan yksin- ja moninpelissä molemmilta taisteluiden osapuolilta, eli maailmaa voi tarkastella sekä neuvostoliittolaisen että saksalaisen aseen piippua pitkin.

Pelin on kehittänyt Yhdysvalloissa päämajaansa pitävä Tripwire Interactive, joka kuitenkin on koostumukseltaan hyvin kansainvälinen. Ja myös hyvin pieni. Valitettavasti erityisesti jälkimmäinen ominaisuus näkyy pelissä.

Red Orchestra 2 pyrkii olemaan yksi pelihistorian yksityiskohtaisimmista ja sitä kautta realistisimmista räiskinnöistä, kaukana kirottujen Call of Dutyjen ja Battlefieldien arcadehipasta. Vaan miten on vision toteutumisen laita?

Tuotantoarvot sivuseikkako?

Erityisesti elokuvamaailmassa tykätään keskustella teosten niin sanotuista tuotantoarvoista. Termi on kuitenkin sovellettavissa täysin myös videopelien maailmaan. Pelien puolella termi on kääntynyt hieman kuin päälaelleen: korkeita tuotantoarvoja inhotaan selkärankoja rivissä väristellen, ja matalat tuotantoarvot omaavat pelit ovat pelaajakunnan mielestä automaattisesti timantteja. Jälkimmäisiä tunnutaan välillä osteltavan pelikirjastoon pelkästä kunnioituksesta teosten olemassaoloa kohtaan. Tässä yhteydessä puhun tietenkin indie-peleiksi miellettävistä tapauksista, joihin Red Orchestra 2 ei toki missään nimessä lukeudu. Ei edes, vaikka sen tekijätiimi Tripwire on itse asiassa nimenomaan entinen ”pelaajilta pelaajille” -tyyppinen ilmaismodienkehitystiimi.

Tämä kaikki liittyy Stalingradin sankareihin siten, että Red Orchestra 2 tuntuu, näyttää ja kuulostaa halvalta. Ja nimenomaan jokapäiväistä pelinautintoa häiritsevällä tavalla. Ensireaktio peliin tutustuessa oli lähimpänä huvittunutta. Tämä ei varmasti ole se reaktio mihin Tripwirellä on tähdätty, kun siellä on luotu visiota yhdestä kaikkien aikojen tarkimmasta toisen maailmansodan räiskinnästä.

Videopelaajan märkä uni

Peli on ujutettu täyteen yksityiskohtaisuuksia ja simuloitavia seikkoja, joista muissa räiskintäpeleissä vähät välitetään. Pelaajalla ei ole mitään keinoa nähdä aseen lippaassa olevien luotien määrää ja tarkistuskin onnistuu vain lippaan painoa arvioimalla, jolloin tuloksena on arvio joko melko täynnä tai tyhjenemässä olevasta lippaasta. Tukijaloille laskettujen aseiden tulisektorit perustuvat pelimaailman kappaleiden törmäystunnistukseen ja esimerkiksi pitkäpiippuisen aseen osoittaminen eteenpäin seinää vasteen seisoessa ei onnistu.

Heti herää ajatus: kerrankin pelissä voisi olla jotain järkeä valita pitkän ja tehokkaan kiväärin sijasta lyhyempi, mutta ominaisuuksiltaan muuten heikompi karbiini tai konepistooli, koska sisätiloissa ja juoksuhaudoissa se pitkä ase ei vain ole yhtä kätevä. Tripwire väittää huomioineensa pelin ballistisissa fysiikoissa sen tavanomaisen pudotuksen lisäksi jopa luotien kierteen, eikä pelissä todellakaan ole mitään tapaa saada osuman jälkeen menetettyä elinvoimaa takaisin. Ja siitä huolimatta verta vuotavat haavat tulee sitoa verenhukkaan kuolemisen estämiseksi.

Kuulostaa kieltämättä sinisilmäisen videopelaajan märältä unelta. Tässä on peli, joka ottaa kaiken huomioon! Tätä pelaamallahan voi kokea realistisesti kaiken, mitä oikeilla taistelukentillä oli mahdollista tuntea. Ilman kompromisseja.

Vaan ei. Jos Red Orchestra 2:ta luodessa on todella päätetty olla tekemättä kompromisseja, on sen kanssa taas onnistuttu astumaan toiseen suohon. Mitään ei ole hiottu loppuun asti. Tuntuu suorastaan siltä, kuin hiomisprosessia ei olisi koskaan edes aloitettu. Tätä puutetta ei nyt nosteta Red Orchestra 2:n tapauksessa edes minkäänlaisessa ”hiomaton timantti” -merkityksessä, vaan pikemminkin jos timanttimetaforan kautta asiaa halutaan ajatella, on Heroes of Stalingrad kuin hiilikimpale, josta voisi ehkä saada aikaiseksi jotain kaunista asettamalla sen alttiiksi äärimmäisen kovalle paineelle ja erikoiskäsittelylle.

Jopa Battlefield-sarjan pelien alpha-testiversiot ovat tuntuneet huomattavasti enemmän pelaajaa, eli sitä tuotteen loppukäyttäjää, ajattelevilta tuotteilta. Ja tämä on helppoa sanoa myös aikana, jolloin on tapana lähinnä päivitellä sitä, miten keskeneräisiä ne suurten pelitalojen pelit ovat vielä virallisissa julkaisuversioissaankin.

Teeman ja ideoiden hyödyntäminen jää puolitiehen

Hiomattomuus näkyy ja tuntuu ympäri peliä. Hahmojen animaatiot ovat huvittavia ja immersiota häiritseviä. Erittäin kehittyneestä Unreal Engine 3:sta huolimatta peli näyttää ulkoisesti suurimmaksi osaksi kolme-neljä vuotta vanhalta. Aseiden käyttäytyminen realistisista yksityiskohdista huolimatta on tönkköä ja omituista, eikä armeijan käyneen ja käsiaseammuntaa harrastavan arvostelijan mielestä vastaa uskottavaa aseen rekyyliä tai laukaisua. Eikä aseiden toimintaperiaate ole puolessa vuosisadassa juuri mihinkään muuttunut – päinvastoin, eräät nykypäivänäkin käyttökelpoisina pidetyistä pistooleistahan ovat iältään jopa toista maailmanpaloa vanhempia. Myös hiiriohjaus kärsii oudosta tuntumasta joka haiskahtaa yhdistelmältä viivettä ja kiihtyvyysongelmia, joten pelille on vaikea ennustaa pitkää ikää kilpailullisissakaan piireissä.

Arvostelijaa kohtasi myös erittäin suuri hämmästys tämän huomatessa, että Red Orchestra 2:n musiikit on säveltänyt audio(visuaaliselta) puoleltaan suorastaan mahtavien Mass Effect 1:n ja 2:n parissa työskennellyt Sam Hulick. Tunnelmaa kasvattavista teknotilutteluista Citadelin käytävillä on aika pitkä matka täysin persoonattomiin ja hengettömiin – joskin aikakaudellisesti ja temaattisesti uskottaviin – toisen maailmansodan puhallinsoitinpörinöihin. Myös sotilaiden taisteluidenaikainen ääninäyttely on melko karmeaa kuultavaa.

Toisesta maailmansodasta riittäisi sekä sankaritarinoita, että koskettavia hirmutekoaihioita käsiteltäväksi maailman tappiin saakka. Red Orchestra 2 ei kuitenkaan yritä ammentaa tältäkään osa-alueelta yhtään mitään. Sen yksinpeli perustuu käytännössä moninpelikarttojen pelaamiseen lähes moninpeliä vastaavalla pelimekaniikalla, jossa esimerkiksi kuoleminen ei merkitse pelin loppumista, vaan se merkitsee sitä, että pelaaja syntyy pelikentälle uudestaan vahvistusten tai muiden joukon jäsenten muodossa.

Tarinaa tai päähenkilöitä ei ole, joskin korkean tason kuva Stalingradin kaupungin merkityksestä kummallekin osapuolelle selviää tehtävien välissä nähtävillä lyhyillä saarnoilla, jotka usein päätetään vähän turhaa taiteellista otetta yrittäviin otteisiin aidoista sodanaikaisista päiväkirjoista. Otteet jäävät kuitenkin lyhyiksi eivätkä yleensä vastaa millään tavalla juuri pelikentällä koettuja tapahtumia, joten ne jättävät pelaajalle vähän oudon olon.

Ei pelkkää huonoa, vaikka realismi onkin vaikea aihe

Ei Red Orchestra 2 silti aivan surkea peli ole. Jos nautit ensimmäisestä osasta, voit pitää tästäkin. Jos rakastamiesi pelien listalta löytyy joitain Armed Assaultin, Operation Flashpointin tai vanhojen Rainbow Sixien ja Ghost Reconien kaltaisia pelejä, saatat nauttia tästäkin. Kaikesta negatiivisesta huolimatta Red Orchestra 2 on sanalla sanoen ihanan armoton peli. Ihanan armoton peli, joka olisi kuitenkin pitänyt tehdä niin paljon paremmin.

Tyhmä juoksu keskellä aukiota palkitaan poikkeuksetta luodilla kehoon, ja luoti kehoon palkitaan lähes poikkeuksetta mustalla ruudulla ja sitä seuraavalla kuolemalla. Jos olet kuvitellut jonkun Counter-Striken tai Call of Dutyn olevan realistinen räiskintäpeli ja Team Fortressien ja kumppaneiden edustavan sitä arcadeääripäätä, toimii Red Orchestra 2 ainakin hyvänä kalibraattorina omille käsityksille videopelien realismista.

Nykyisellään pelinkehittäjien visio kaikkien aikojen realistisimmasta sotaräiskinnästä jää kuitenkin täysin toteutumatta, sillä kaikista hienoista Red Orchestran ideoista huolimatta niillä puhtailla arcaderäiskinnöillä, Battlefield kolmosten ja Bad Company kakkosten muodossa, on tarjota huomattavasti enemmän sitä siellä olemisen tuntua. Ja aika keskeinen realismin komponentti sekin on.

Janne Mikola