19.02.2010 16:31

The Saboteur (PC, PS3, Xbox 360)

Toinen maailmansota on pelien aiheena piiskattu kuoliaaksi jo ajat sitten. Historian kuuluisinta rähinää on kuitenkin harvemmin tyrkitty juuri tällaisesta näkökulmasta. Tällä kertaa natseja kuritetaan etulinjan sijasta vastarintaliikkeen riveissä.

Kliseiden lisäksi romukoppaan on lentänyt myös historiallinen tarkkuus. Tilalle on haettu asennetta itse Quentin Tarantinolta. Miten mahtaakaan toimia yhdistelmä GTA-sarjaa, Assassin's Creediä ja Inglourious Basterdsia?

The Saboteurin päähenkilö, Sean Devlin, on irlantilainen mekaanikko ja kilpa-ajaja, jonka egon yhteentörmäys ilkeiden natsien kanssa johtaa veriseen tragediaan aivan sodan alla. Murjotus viskilasin äärellä vaihtuu pian kostoretkeksi Pariisin vastarintaliikkeen napatessa miehen riveihinsä.

Sankari perustuu muuten aitoon historian henkilöön. William Grover-Williams oli puoliranskalainen kilpa-ajaja, joka ehti ennen joutumistaan natsien teloittamaksi kunnostautumaan näkyvänä vastarintaliikkeen organisoijana. Saboteurin yhteydet realistiseen historiaan loppuvatkin suunnilleen tähän, sillä itse peli on silkkaa Korkeajännitystä.

Räjäytä maailma värikkääksi

Kolmannen valtakunnan rautanyrkki on puristanut Pariisin synkän mustavalkoiseksi. Vain hakaristilipun punainen loistaa verisenä tahrana värittömässä maisemassa. Sortovallan alla kärvistelevä kansa kaipaa sankaria, jonka esimerkki inspiroisi kansaa palauttamaan entisen loiston tukahdutettuun elämään.

Pariisin loistoa ei olla kuitenkaan menetetty lopullisesti. Sitä mukaa, kun pelaaja suorittaa juoneen liittyviä tehtäviä, palaa myös väri maailmaan. Muutos ei ole pelkästään visuaalinen, rohkaistuneet pariisilaiset auttavat sankaria myös konkreettisesti miehittäjien kampittamisessa.

Taistelu natseja vastaan käydään tällä kertaa perinteiseen open world -tyyliin. Liikkuminen näyttävästi mallinnetun Pariisin kaduilla ja lähiympäristössä on vapaata, kokonaisuudessaan runsaan kymmenen tunnin mittaiseksi venyvää juonta voi seurata silloin, kun jaksaa. Pelityylistä riippuen merkittävä osa peliajasta kuluukin räjäytellen ilmatorjuntapattereita, murhaten natsikenraaleita ja olemalla muuten vain piikki puhdasrotuisessa lihassa.

Räjäyteltävää myös riittää kotitarpeiksi asti. Kun kaikki kartalta löytyvät kohteet lasketaan yhteen, nousee lukumäärä helposti yli tuhannen. Vaihtelua löytyy sen sijaan vähemmän, erilaisia tuhottavia kohteita ei riitä loputtomiin. Onneksi sabotointi on kuitenkin sangen hilpeää ja sujuvaa puuhaa. Kohteet vievät mukanaan, useampikin sessio vaihtui juonitehtävien metsästämisestä yleiseen härveltämiseen, kun reitiltä oli pakko poiketa räjäyttämään ihan vain tuo yksi tarkka-ampujatorni.

Rehellisyyden nimissä kohteiden musertava määrä menee jo hieman liioittelun puolelle. Kun viimeinenkin pommi on räjähtänyt, voi ahkeraa pelaajaa vaivata kylläisen olon sijasta jo melkoinen ähky. Eihän niitä toki tietenkään pakko ole kaikkia kerätä, ellei tavoittele sataprosenttista suoritusta.

Grand Theft Assassin's Creed Paris

Pelattavuutta voisi kuvata parhaiten sekoituksena GTA-sarjaa ja Assassin's Creediä höystettynä tietenkin korostetulla dynamiitin kylvämisellä. Toiminta voidaan jakaa karkeasti neljään osa-alueeseen. Autolla ajamisen ja ammuskelun lisäksi tärkeään osaan nousee salamurhaajasarjaa kohti kumartava kiipeily, eikä hiippailuakaan olla unohdettu.

Monipuolinen työkalupakki mahdollistaa yllättävänkin vaihtelevia lähestymistapoja samoihin ongelmiin. Tehtäviä voi suorittaa ramboilun lisäksi esimerkiksi turvautumalla valeasuihin ja hiippailuun. Räjähtävän paketin voi toimittaa arjalaisten syliin myös vaikkapa liikkuvaan autoon köytettynä.

Aseisiin on kuitenkin yleensä turvauduttava ennemmin tai myöhemmin. Tämä on välillä jopa pieni harmi, hiipiminen olisi mukavaa jos siitä palkittaisiin tuntuvammin. Nyt suora toiminta on yleensä lopulta se kaikkein helpoin metodi.

Ammuskeleminen on helppoa mutta hieman epätarkkaa. Muodikas suojautumismekanismi toimii vaihtelevasti. Onneksi sankari kestää yllättävän paljon kuritusta vaikeimmallakin vaikeustasolla eikä herrakansan tekoälyssäkään ole juuri kehumista. Pelin meininkiin tyhmät natsit toki sopivat, mutta välillä hölmöily haukkaa jo palan tunnelmasta.

Varsin näkyvään rooliin nouseva kiipeily ei pärjää ohjaustuntumallaan esikuvilleen. Kömpelöyttä on selitelty päähenkilön taustalla, mutta pelaajaa tuskin kiinnostaa realistinen näkemys sankarin taidoista silloin, kun pakomatka katkeaa katukivetykseen.

Ajotuntuma on sen sijaan erinomaisen toimiva. Mukana on kohtuullinen valikoima siviiliautoja, sotilasajoneuvoja ja taustatarinasta johtuen myös muutama kilpa-auto. Ajokkien käyttäytymisessä korostuu realismin sijasta pelityypin vaatima sujuvuus.

Tehtävä bugitti, vielä kerran Sean

The Saboteur ansaitsisi enemmänkin kehuja, ellei ainakin testissä ollut PlayStation 3 -versio olisi osoittautunut ajoittain bugiseksi tapaukseksi. Ilmassa leijuvat natsit ovat pikkuharmistus, koko pelin kaatuminen tai pitkän tehtävän hajoaminen niin, että jatko ei onnistu ilman pelin uudelleenkäynnistystä turhauttaa enemmän. Onneksi ongelmat olivat kuitenkin suhteellisen harvinaisia.

Sen, minkä The Saboteur häviää kontrolliensa vioilla ja bugeillaan, korjaa se silkalla tunnelmallaan. Jazzahtava musiikki vie pelaajan uskottavasti menneen ajan Pariisiin, mustavalkoinen tyylittely luo uhkaa ja värien palatessa kaupunkiin sielu virkistyy. Pikseleitä laskevat saattavat nyrpistellä lopputulokselle, mutta tehtävänsä näkymät täyttävät hyvin.

Onkin harmi, että peli jäi Pandemicin viimeiseksi. Kyse on nimittäin samalla studion selvästi parhaasta teoksesta. Open world -pelaamisesta kiinnostuneille The Saboteur tarjoaa hurjan viihdyttävän kokemuksen, mutta muillakaan ei ole syytä vältellä kiehtovaa retkeä vastarintaliikkeen arkeen.

Juho Anttila