20.07.2010 15:50

Resonance of Fate (PS3, Xbox 360)

Tri-Ace on ollut ahkerana nykyisen konsolisukupolven aikana, mutta valitettavasti tämä on näkynyt pelien laadussa. Infinite Undiscovery oli ala-arvoinen esitys ja Star Ocean 4 oli suurelta osin keskinkertainen tapaus. Vaikkei Resonance of Fate ylläkään aivan Tri-Acen parhaiden pelien tasolle, se on lähempänä Valkyrie Profilen erinomaisuutta kuin Infinite Undiscoveryn surkeutta.

Resonance of Fate on kaikin puolin hitaasti aukeava tapaus. Sen tarina lähtee käyntiin todella hitaasti ja pelaaminenkin sisältää lukuisia jippoja, joiden oppimisessa kestää aikansa, vaikka kävisikin läpi pelinsisäiset oppaat. Pelin loppupuolellakin saattaa vielä huomata keksivänsä jotain uutta, mitä ei ole aiemmin tajunnut. Tästä syystä Resonance of Faten pelaaminen on niin palkitsevaa, että se pitää otteessaan vähintään tarinan loppuun asti, vaikka seikkailun alkupuolella tarjolla ei olekaan kummoisia motivaattoreita.

Pala palalta

Peli sijoittuu Basel-tornin eri tasoille. Se on ihmisten viimeinen turvapaikka saastuneessa maailmassa, rappeutumisestaan huolimatta. Outo idea, kuten myös maailmankartta. Sen sijaan, että pelaaja juoksisi suhteellisen vapaasti miniatyyri-versiossa pelin maailmasta, maailmankartta muodostuu heksoista, joilla liikutetaan pientä kursoria. Heksat pitää avata siihen tarkoitetuilla palasilla, ennen kuin pääset uusille alueille.

Aluksi maailmankartalla ei pääse juuri mihinkään, koska peli ei anna kuin muutamia eri muotoisia heksa-palasia. Lopulta pelaajan täytyy miettiä muodon lisäksi myös värejä ja esimerkiksi sitä mitä palasia pitää käyttää saadakseen johdettua sähköä takaisin rappeutuneille alueille. Kartalla on myös paljon turhalta vaikuttavia heksoja, joita ei tarvitse avata päästäkseen määränpäähänsä. Niistä löytyy kuitenkin todella usein arkkuja, jotka ovat täynnä hyödyllisiä tavaroita. Resonance of Faten maailmankartta onkin suhteellisen erikoinen, mutta silti toimiva ratkaisu. Heksojen avaaminen on yllättävän koukuttavaa puuhaa, koska palkinnot ylimääräisestä touhuamisesta ovat niin hyviä.

Maailmankartalta pelaaja siirtyy eri kaupunkeihin, rikkaiden kartanoihin, raunioihin ja monenlaisiin muihin ympäristöihin. Kaupungeista löytyy tuttuun tapaan kauppiaita ja muuta pientä puuhattavaa. Luolastot ovat toinen toistaan seuraavien huoneiden kestävyysjuoksuja, jotka ovat täynnä vihollisia. Luolastot olisivat voineet olla hieman lyhyempiä. Pitkän luolaston läpi taisteleminen voi käydä hieman yksitoikkoiseksi ja toimintapisteiden loppuminen sellaisen loppupuolella on erittäin ärsyttävää. Niiden loppuminen käynnistää tilan, jossa pelaajan on käytännössä lähes mahdotonta hyökätä ja hahmot ovat kuitenkin todella haavoittuvaisia vihollisten vastahyökkäyksille. Jos toimintapisteet siis loppuvat, ainoa vaihtoehto on käytännössä juosta ulos luolastosta. Taistelut voi aloittaa alusta tiettyä hintaa vastaan, mutta jos lähtötilanne on heikko, toimintapisteiden loppumista voi olla lähes mahdotonta estää.

Taistelusysteemi on yhdistelmä vuoropohjaista strategiaa ja reaaliaikaista toimintaa. Pelaajan on ohjattava vuorollaan yhtä kolmesta hahmosta. Viholliset liikkuvat ja hyökkäävät vain silloin kun pelaajakin. Taistelut ovat samaan aikaan sekä suhteellisen yksinkertaisia että yllättävän syvällisiä. Pelaaja ei voi tehdä juurikaan muuta kuin ampua aseilla tai heitellä kranaatteja, mutta taisteluiden aikana tulee pelkän hyökkäämisen lisäksi miettiä hahmojensa asettelua taistelukentillä ja miettiä miten saa tarpeeksi toimintapisteitä kestämään koko taistelun tai luolaston loppuun asti. Pelaaja voi aiheuttaa tietyillä aseilla paljon tilapäistä vahinkoa ja toisilla vähän pysyvää, joka muuttaa myös tilapäisen vahingon pysyväksi.

Aseet ovat keskeisessä osassa hahmonkehityksessä. Sen lisäksi että aseita voi parannella erittäin monipuolisesti erilaisten osasten avulla, myös hahmojen taso on sidottu aseisiin. Sen sijaan että pelaaja keräisi yleisesti kokemuspisteitä ja kasvaisi taisteluiden myötä, hahmojen taso on sidottu aseiden tasoon. Kun pelaaja käyttää pistoolia, konepistoolia tai kranaatteja tarpeeksi, hahmot kehittyvät niiden käytössä ja myös hahmon taso nousee samalla. Etenkin alkupuolella kannattaa nopeamman kehityksen takia keskittää voimavarojaan tasaisesti eri aseisiin. Peli pitää kuitenkin huolen siitä, että generalistin roolin valitseminen jokaiselle hahmolle ei ole pidemmän päälle järkevää, sillä hahmot oppivat erilaisia erikoiskykyjä eri aseisiin liittyen eri aikoihin.

Turhauttavan viihdyttävää John Woo kikkailua

Tri-Ace on onnistunut luomaan erinomaisen rappeutuneen steampunk-tyylin Resonance of Fateen, mutta vain kaupunkeihin. Luolastot olisivat kaivanneet enemmän mielikuvitusta, sillä nykyisellään niiden arkkitehtuuri toistaa samaa kaavaa jo ensimmäisen luolaston jälkeen ja niiden värimaailma on varsin rajoittunut. Taisteluiden näyttävä tulitaisteluakrobatia tuo onneksi potkua luolastojen läpi käymiseen. Ääninäyttely on epätasaista. Nolan Northin kaltaiset jokapaikan höylät tekevät työnsä ammattimaisesti, mutta monien sivuhahmojen ääninäyttelyn olisi voitu jättää äänittämättä. Musiikki ei yleisesti ottaen herätä tuntemuksia puolesta eikä vastaan. Soundtrackin joukossa on muutamia parempia kappaleita, mutta myös monia vähän huonompiakin sävellyksiä.

Resonance of Fate on vikoineenkin paras peli, jonka Tri-Ace on saanut aikaiseksi vuosiin. Sen pelaaminen on ajoittain yksitoikkoista ja joskus hieman turhauttavaakin, tarina etenee turhan hitaasti eikä välipätkien huumorikaan naurata. Pelaamisessa on silti todella paljon imua. Taistelut ovat viihdyttäviä ja aseiden parantelukin koukuttaa. Kaiken kaikkiaan Resonance of Fate yltää plussan puolelle, vaikka sen toteutus onkin turhan epätasaista läpi pelin

Petteri Kaakinen