13.07.2010 15:40

Prince of Persia: The Forgotten Sands (PC, PS3, Xbox 360)

Persian Prinssillä on identiteettikriisi. Vuonna 2008 erilaisena ja rohkeasti uudestisyntyneenä esitelty sankari palaa takaisin vanhoihin pöksyihinsä Sands of Time -jatkumoon sijoittuneen elokuvan myötä. Uusi peli ei kuitenkaan seuraa elokuvaa, vaan kertoo aivan oman tarinansa ajalta ennen Warrior Within -seikkailua. Onko uusvanha prinssi uutta parempi, vai onko linkki elokuvaan tartuttanut akrobaattiin lisenssitaudin?

Myönnän kuuluvani siihen ilmeisen harvalukuiseen joukkoon, jonka mielestä vuoden 2008 Prince of Persia oli ongelmistaan huolimatta erinomainen ja visuaaliselta tyyliltään jopa kaunis pelitapaus. Siksi tietoisuus siitä, että uusi prinssi onkin vanha prinssi aiheutti väistämättä pettymyksen. Osittain turhaan, sillä The Forgotten Sands ei ole lopulta lainkaan huono peli.

Uusretroa

Seikkailu alkaa, kun Prinssi saapuu tervehtimään veljeään tämän palatsiin. Paikka paljastuukin sotatantereeksi ja tällä kertaa vastus on niin kova, että isoveli päättää turvautua vilunkikeinoihin. Siitähän ei tietenkään hyvä seuraa, joten loppupeli vietetäänkin taistellen kuningas Salomonin hiekka-armeijaa vastaan. Avuksi löytyy vielä muinainen djinnineito, joka lataa sankarille uusia loitsuja ominaisuuksia tasaisin väliajoin.

Tarina sijoittuu Sands of Time ja Warrior Within -pelien väliin. Tämä näkyy myös sekä pelimekaniikassa että kenttäsuunnittelussa. Poissa ovat edellisen pelin kauniin innovatiiviset maisemat ja rohkean oivaltava, joskaan ei aina ihan nappiin onnistunut, pelimekaniikka. Tilalla on kokemus, jota voidaan kuvata parhaiten termillä ”fanipalvelu”.

Tekeminen jakaantuu melko tarkkaan puoliksi taistelemiseen ja kiipeilemiseen. Ensiksi mainittu oli taideprinssin ehdoton heikko kohta, joten suorituksen parantaminen ei ole ollut kauhean haastava tehtävä. Kahta lyöntiä, potkua ja hyppelyä sekä väistelyä erikoisominaisuuksiin yhdistelevä järjestelmä toimii sulavasti, mutta sitä ei malteta hyödyntää kunnolla.

Valtaosa vihollisista koostuu zombitaudista kärsivistä hiekkalyllertäjistä, joiden ympäri voi halutessaan juosta vaikka kahdeksikkoa. Isompiakin vastustajia kohdataan, mutta niissä kierrätetään surutta noin kahta erilaista pomotaistelumekaniikkaa. Lopputulos käy tylsäksi alta aikayksikön. Edes erikoisvoimat ja kykyjen kehittyminen kokemuspistejärjestelmän myötä ei pelasta puolitiehen jäänyttä järjestelmää.

Yhä ylös yrittää

Se toinen osa-alue, kiipeily, onnistuu huomattavasti paremmin. Edellisen PoPin puoliautomaattisesta meiningistä on otettu askel retrompaan suuntaan, mutta häivähdyksiä edellisestä on silti jäljellä.

Tuttujen hyppyjen ja seinäjuoksujen lisäksi prinssi saa käyttöönsä myös kolme erilaista erikoiskykyä. Veden jäädyttäminen muodostuu tärkeäksi pelimekaniikaksi. Kentät ovat pullollaan suihkulähteitä, vesiseiniä ja -patsaita, joista saadaan jäädyttämällä loihdittua käteviä kiipeilyalustoja.

Taikavoima, jolla raunioita voidaan palauttaa hetkeksi aikaisempaan loistoonsa nojaa selvästi edellisen pelin Epilogue-lisäseikkailussa esiteltyyn loitsuun. Vihollisen päälle syöksyminen lentohyökkäyksellä taas toimii ennen kaikkea leveiden kuilujen ylittämisen apuna.

Alun yksinkertaiset kentät muuttuvat vähitellen yhä monimutkaisempia ja pidempiä hyppysarjoja vaativiksi rytmihaasteiksi. Pelaaminen maistuu välillä hätkähdyttävän paljon edellisessä Prince of Persiassa koetulta kiipeilyltä. Liekö asialla ollut samoja kenttäsuunnittelijoita, joka tapauksessa kyseessä on ehdottomasti positiivinen piirre.

Turvavaljaat

Vaikka itse tekeminen onkin pääosin vallan mukavaa, vaivaa The Forgotten Sandsia paha varman päälle ottamisen tauti. Aivan loppua lukuun ottamatta innoton kenttäsuunnittelu käy läpi kaikki Persian prinssin tutut kliseet hiekkamyrskyistä kattopuutarhojen kautta valtaistuinsaleihin. Alueet näyttävät teknisesti oivilta, mutta kovin hengettömiltä.

Myös tarinasta, niin dramaattinen kuin se onkin, puuttuu se henki, joka ainutlaatuiseen edelliseen prinssiin oltiin saatu puhkuttua. Suoritus on ihan kiva, oikein viihdyttävä, mutta samalla sen verran virkamiesmäinen, ettei pelistä läpäisyn jälkeen jää mieleen juuri mitään. Uusintakierroskaan ei juuri maistu, sillä etsittäviä salaisuuksia on siroteltu matkan varrelle harmillisen vähän.

The Forgotten Sands on pelkoja parempi mutta silti odotuksia heikompi pelisuoritus. Se ei kärsi lisenssitaudista, mutta elokuvan aihepiiri on toiminut selvästi vahvana innoittajana sekä paluulle vanhan prinssin maailmaan että hieman liian alhaiseksi säädetylle vaikeustasolle. Tuloksena on nautittavaa kertakäyttöviihdettä, jonka jälkeen ei voi välttyä toivomasta, että seuraavaksi nähtäisiin taas jatkoa sen toisen prinssin ja Elikan seikkailulle.
 

Juho Anttila