04.03.2010 17:42

Darksiders (PS3, Xbox 360)

Petoksellahan se aina alkaa. Sankarin taidoille olisi tilausta, mutta kun käyttötarkoitus ei miellytä, on pakko turvautua vilunkipeliin. Senhän jo arvaakin, että kun koijauksen kohteena on itse Sota, ei jälki totuuden paljastuessa ole kaunista.

Apokalyptisistä heppahulluista sotaisimman kiirastulesta ei puutu hurmetta tai irtoraajoja. Resepti on tuttu ja turvallinen, mutta jaksaako Zeldan ja Kratoksen herkän kohtaamisen hedelmä seistä myös omilla jaloillaan?

Teksasilaisen Vigil Gamesin esikoisteos rakentaa tarjontansa maailmanlopun visioiden muodostamalle kivijalalle. Joku ei pelaa sovittujen sääntöjen mukaan ja Sota päätyy odottamansa Harmageddonin sijaan selvittämään syyllisiä demonien lähes tunnistamattomiksi raiskaamissa maisemissa. Näissä kekkereissä ei salapoliisin taidoilla juhlita, totuus houkutellaan esille miekalla.

Hyppää, kiipeä ja teurasta

Heikkolahjaisemmat yrittäjät olisivat voineet kuitata tällaisen alkuasetelman pelkällä verta tihkuvalla toimintaputkella. Darksiders kurottaa kuitenkin korkeammalle. Toki pelissä taistellaan, paljon ja verisesti, mutta seikkailulla on toinenkin puolensa.

Miekan heiluttelemisen lisäksi Sota kunnostautuu myös ongelmanratkonnan ja tasohyppelyn saralla. Tie massiivisten pomovastusten luo vie erilaisten luolastojen lävitse eikä kaikkia eteen sattuvia esteitä voi raivata pelkällä väkivallalla.

Raskaissa rakenteissa harjoitettava kevyt puzzleilu ei ole tällaisissa peleissä mitään uutta. Darksiders hakee omaa identiteettiä seikkailun aikana kasvavan työkalupakin hyödyntämisellä. Miljoonaan kertaan nähdyn laatikoiden raahaamisen ohella pulmia selätetään esimerkiksi bumerangimaisilla heittoterillä, koukkuihin tarttuvalla ketjulla ja ilahduttavasti Portalin mieleen tuovalla kaukosiirtoloitsulla.

Leikkikaluja annostellaan tasaiseen tahtiin läpi seikkailun aivan loppumetreille asti. Juuri, kun edellisestä vekottimesta uhkaavat patterit loppua, tarjotaan tilalle uutta välinettä. Jo nähdyille alueille kannattaa myös palata aika ajoin kokeilemaan, josko paremmilla varusteilla saisi ne ensimmäisellä kerralla keräämättä jääneet arkut auki.

Salaisuuksilla on perinteisesti haettu uudelleenpeluuarvoa. Darksidersin tapa näyttää kerättävien esineiden sijainti kartalla viimeistään tietyn esineen löytämisen jälkeen torjuu turhautumista, mutta ei jätä juuri löydettävää uusintakierroksille. Vasta läpipeluun jälkeen aukeava uusi vaikeustaso tai nippu vaikeampia salaisuuksia olisi tehnyt eetvarttia, nyt kokemus jää tasolle ”nauti ja unohda”.

Demonitkin vuotavat verta

Vaikka kiipeilykin sujuu, tappohommat ovat Sodan leipätyötä. Perusvälineenä toimiva animekokoinen miekka pysyy mukana loppuun saakka, mutta hihaan tarttuu seikkailun aikana myös muun muassa pistooli, viikate ja massiivinen rautahansikas. Kaikille aseille löytyy käyttöä vastustajasta ja pelityylistä riippuen.

Laaja valikoima näkyy valitettavasti myös kontrolliähkynä. Erilaiset välineet, liikkeet ja kombot eivät tunnu ihan mahtuvan ohjaimeen. Kun iskusarjan esille taikomiseen tarvitaan useamman kuin kahden nappulan yhdenaikaista painamista, ollaan pelattavuuden kannalta huteralla pohjalla.

Ampuma-asemekaniikka kärsii tästä parhaiten. Automaattitähtäys toimii vähän miten sattuu, manuaalisesti räiskiessä vaihtaminen ohjausmoodista toiseen aiheuttaa taas harmillisia näppihäiriöitä. Ongelma ei onneksi ole suuren suuri, pois lukien eräät heittoteräakrobatiaa vaativat pomotaistelut ja muutama sorminäppäryysvaatimuksillaan keskaria pelaajalle vilauttava puzzle.

Lähitaistelu sujuu sutjakammin, kunhan hoksaa kirurgintarkan viiltelyn sijaan keskittyä aura-automaiseen jyräämiseen. Kohteita valikoidessa menee vain hermot, kun taas aluevaikutuksellisia megakompoja ketjuttaessa sielu lepää.

Melkein jokaiselle vastukselle on olemassa lopetusliike, joka laukaistaan QTE-tyylisellä napinpainalluksella, kunhan örmyä on ensin piiskattu kylliksi. Taitoa leikissä ei juuri tarvita, painettava nappi on aina sama ja koko animaatio aukeaa useimmissa tapauksissa kertaliipaisulla. Enpä olisi uskonut, että tahtoisin peliin enemmän QTE-toimintaa, mutta kieltämättä ainakin isompien pomojen kohdalla mallia olisi voinut ottaa God of Warin useampaa painallusta vaativista loppuliikkeistä.

Pelaa, nauti ja unohda

Pieniä kauneusvirheitä piisaa pelattavuuden puolella, mutta ne eivät yhdessäkään peitä sitä tosiseikkaa, että Darksidersin pelaaminen on suorastaan helvetillisen hauskaa. Verta valuu gallonakaupalla ja uudet varusteet ehkäisevät tehokkaasti kokemuksen härskiintymistä.

Pelin akilleen kantapää löytyykin tarinan puolelta. Juonenkäänteet eivät ole järin yllättäviä ja hahmot jäävät, mainiota Ulthuan-seppää lukuun ottamatta, äriseviksi statisteiksi. Päähenkilökään ei varsinaisesti vakuuta, Kratoksen kostoretki tuntui paljon henkilökohtaisemmalta.

Mäiske on kuitenkin pääasia ja onneksi se toimii. Seikkailulle kertyy pituutta pelityylistä riippuen lähemmäs viitisentoista tuntia. Matkan aikana ei pääse kyllästymään, joskin lopputekstien vilahdettua motivaatio uusintakierrokselle voi jäädä vähäiseksi.

Darksiders on erinomainen työnäyte uuden studion taidoista. Odotukset studion tulevaa Warhammer 40K -morppia kohtaan pompsahtivat Sodan seikkailun myötä entistäkin korkeammalle. Verisen viihdyttävä toimintapläjäys viihdyttää turkasen tehokkaasti, mutta kertakäyttöisyytensä vuoksi sitä tuskin enää muistetaan valittaessa vuoden 2010 parhaita pelejä.
 

Juho Anttila